Arkisto, maaliskuu, 2010

kulkukoiran rukous

maaliskuu 11, 2010 - 6:44 Kommentoi

Kulkukoiran löysi pieni poika.
Aurinkorannikon varjoisalta puolelta, ihmiset kiitivät ohi.
Tämä rassu värjötteli suru silmissään, kuunnellen ihmisten ilkamointia. Katu oli ehkä Marbellaa, se ei ole tärkeintä.
Taivaanisä johdatti varmaan heidät yhteen.
Yhteinen oli heidän iltarukouksensakin: pikkupojan ja viluisen koiran.
Hoivaa minua. Anna päivittäin hyvää ruokaa, raikasta vettä ja pala puhdasta luontoa.
Ethän palkitse vilpitöntä uskollisuuttani lyömällä minua?
Vaikka olet töistäsi väsynyt, älä hermostuksissasi potki minua, älä huuda minulle.
Suojaa minua kesän paahteelta ja talven viimoilta. Anna minun olla luonasi, sillä minä olen niin yksin.
Ethän anna elämäni olla pelkkää odotusta ja pettymystä, sillä elän vain sinulle.
Halaa minua, silitä päätäni hellästi.
Ethän vaadi minulta liikaa, sillä teen kaiken voitavani.
Onhan minulla vilpitön sydän.
Kuuntele mitä puhun sinulle, omalla kielelläni.
Katso silmiin, niissä näet ajatukseni. Kiitollisuuteni sinulle.
Rakas Taivaanisä, paljon emme pyydä.
Suothan sen meille, meillä on nyt vain toisemme.
Ja pojan äiti tuli, peitteli heidät lämpimään pikkusänkyyn.
Voi kun tämä uni ei koskaan päättyisi.
Rukoili koira vielä itsekseen.

– Irmaliisa

ONNEN VALTAKUNTA JOKAISEN LÖYDETTÄVISSÄ

maaliskuu 11, 2010 - 6:42 Kommentoi

Löysin tässä muutama viikko sitten pinon vanhoja terveysalanlehtiä vinttikomeron
ylähyllyltä.
Viisi, kuusi vuotta sitten ilmestyneitä- ei toki paljon vanhempia. Ne toivat
mieleeni otsikossa
olevat sanat ja niiden lausujan.Puhun nyt teille hetken Arjaliisa Hämäläisen
ajatuksia,koska olen tallettanut lehdet juuri hänen takiaan.
Tiedätte varmaan, että alkujaan hän oli eräs tyylikkäistä mannekiineistamme, ja
myöhemmin otti pestin Muotija kauneus-
lehden pääkirjoittajana. Hän antautui työlleen koko sielullaan,kaikki tämä oli
kiinteä osa häntä ja hänen ajatusmaailmaansa.
Nykyhetkelläkin niistä löytyy varsin varteenotettavaa totuutta. Hän oli kaunis(
ja on  edelleenkin) , hyvin kaunis ihminen.
Ulkoa kuin myös sisältä. En ole tavannut häntä vuosiin, mutta ns.” Auran
Aikoinani” lehtibisneksessä minulla oli
ilo  ja kunnia jutustella hänen kanssaan. Sen hetkinen työni antoi aiheen ja
tilaisuuden. Häneltä opin paljon, hän oli ollut
koreuden maailmassa. Vähitellen  AL oli hakenut ja löytänyt uuden ” minän”.
Hän puhui kauniisti ja harkiten, joka sanansa punniten. Lehtialalla kun oli,
tiesi olevansa aina silmätikkuna, tarkkailussa.Hänen ajatuksiaan olen kirjannut
ylös monenmoisia.Kerrankin hän kehotti meitä huomaamaan, että jokainen missi,
urheilija tai esim.
monarkki on meille ns. sadun korvike. Mehän tarvitsemme tietynlaisia unelmia ja
esikuvia, vaikka nykyaikana saamme
heistäkin huomata uuden piirteen. Hekin ovat vain ihmisiä kaikkine vikoineen,
mutta silti he ovat tuiki tarpeellisia
meille- meillä poloilla kun ei itsellä ole moista statusta.

Arjaliisan yksi kysymys kuului: Olemmeko oman elämämme sankareita?
Tässä kohden varmaan moni on vaiti.Hän  muistutti myös, että oma olemuksemme ja
käyttäytymisemme on paras käynti-
korttimme ympäri vuoden. Muuta me emme tervitse. Ja hänessä itsessään on aina
ollut tätä vaatimatonta karismaa.

Hän jätti meille ilmaan monen monta kysymystä.Esim: Mitä tarvitset, mitä odotat
elämältäsi? Hän myös korosti totuuksia: ole ihminen, ole vilpitön- vihaa, sure,
kiukuttele. MUTTA älä  koskaan vähättele.

Henkilökohtaisesti minuun kolahti eniten hänen selvityksensä ns. henkisistä
rappusista. Niitä ehkä jokaisen nykyihmisen kannattaisi vaeltaa. Ne ovat
työläät, mutta kaikille mahdolliset.

Kiipeämistä voi toki nopeuttaa pysähtymättä joka askelmalla, silti  on edettävä
vähitellen. Oikotietä onneen ei ole, kuten ei myöskään onnellisuuteen.
Kukin askelma on on opetus vilpittömyyteen. Meidän pitää ottaa henkisen
hyvinvoinnin oppi vastaan, muuten emme
onnistu.  Samalla voimme opetella positiivisuutta, ja jättää pos kaikenlaiset
kateudet. Tämä ajatustyyli ja asenne
auttaa kuulemma jopa laihdutuksessa.
Nimellisesti voimme tokaista olevamme kateellisia vaikkapa naapurin uudesta
verhosta tai autosta, mutta se ei kanna kauas.
Meillä, heillä ja kaikilla on omat ristintiemme ja jalanjälkemme.
Kannattaa siksi huomata, että kaikki on suhteellisen hyvin.
Sillä ihminen ilman iloa ja ystävää on kuin lintu ilman siipiä.

Sydämeen melkein sattuu, kun katselee taas kerran alkavaa vehreyttä.

Ja vapaudenkaipuu vie ties minne, mutta ei kannata

seilata liian kauas., liian ylös.  Maanpinnalla on muitakin taapertajia,
huipulla on yksinäistä.

Anno domini 2002

irmaliisa laine

MIES MENNEESTÄ JA MUUTA

maaliskuu 11, 2010 - 6:27 Kommentoi

erv   irmaliisa

TÄHTI MERIPOIKA YSTÄVÄNLAULU

7.10.2009 15.18 | seabird | Matkalla

Kauniita lauluja, hyvää musiikkia. Näinä aikoina saamme telkkarin myötä olla
osallisena monessa musiikkihetkessä.Minun, pikkusielun, elämäntapaan kuuluu
olennaisena osana juuri  tämä taiteenlaji.
Mannaa sielulle ja sydämelle. Sävelmania on seurannut mukanani kuuskymmenluvun
saksalaisuudesta
lähtien.Silloin tummaääninen sailori Freddy lauloi myötään Hampurista, Elben
helmestä. Näiden tulkintojen jälkeen
on itselläni ollut jatkuva ikävä johonkin kauas. Puhun tästä siksi, koska
suuresti rakastamamme Kirill B, on nyt
lähtenyt taivaan kuoroon. Onnellisia kaikki nämä ihmiset, jotka osaavat ja
pystyvät antamaan meille runsan mitoin iloa, valoa ja hyvänolon hetkiä. Ja
viihdyttämään ja lohduttamaan meitä. He ovat ainutkertaisia.

He saavat toteuttaa uskalluksiaan ja unelmaansa. Siis luovuutta. Minunkin
tuttavapirini kuuluu tällä hetkellä ropposellinen
musamimmejä ja- poikia. Voin sanoa, etteivät ole lasinkaan itseriittoisia.
Ihmisissä on paljon eroja, hymistelijöitä maailmassa on polut pullollaan.
Eräskin tunnettu seudun tyttö ,hän  puhuu niin leveetä Vakkasuomea, ja laulaa
hyvin.
Toinen veti taannoin Ugin rannasssa bootsit jalkaansa. Lauloi Amarillon niin,
että meri notkui.  Varmaan kaiku kävi jenkkilään asti.
Reposaaren Eikka puolestaa  Eestin matkalla lauloi Mexikosta, vaikka
rantauduttiin Rääveliin. Se vieläkin on minulla ja EIKALLA KESKEN, OLIKO LAULUN
MARQUITA VAPAA VAI EI.  Kuunnelkaa ja kuunnelkaa Afrika äänittteistä ylistystä
Sansibarista.
 Tiedämmehän maustepaikan, me merenkävijäkansaa kun olemme. Tuttu paikka, ja
perhanan kuuluisa pahuudestaan.
My hearth  will go on.

With Love
irmalisa

Matkajutusteluja

maaliskuu 11, 2010 - 6:24 Kommentoi

irmaliisa

AJATUKSIA MENNEENÄ SUVENA

15.10.2009 15.46 | seabird | Matkalla

 Onko  kaikki hyvin, jokseenkin- onhan suvi. Paljon on tekemättä,
ei voimat riitä.

Mitään uutta  ei kuitenkaan voi aloittaa- jos on vanhaa lastia kuormana.
Noin konkreettisesti tai kuvaannollisesti, olkoon suvi tai talvi.

Ennenvanhaan oli keskellämme häjyjä, nyt niitä näkyy, jos ei
muuta-valkokankaalla. Tyyneys ja lojaalius on parempi  vaihtoehto.
Hiljainen
kulku tuottaa parempaa tulosta.
Ei pidä loukata ketään, fyysisesti, tai millään muotoa.
Sillä tiedän jos loukataan, se tekee kipeää minulle.
Ja se sattuu.

Niin se
tekee myös niille, läheisilleni ja ventovieraillekin.
Sillä kukaan
meistä, varsinkaan minä, ei ole Elämän valtias.

Kaunis sana tai ajatus
voi poikia viisi samanlaista takaisin.
Se tuottaa myös peilityvenen
olon.Nämä ovat minun mietteitäni  suuressa äänettömyydessäni.

Minun mereni on niin suuri, ja veneeni niin pieni.Silti minulla on luottamus.
Runoilija sanoo, ei paha ole
kenkään ihminen,
tiedä… Nyt tällä hetkellä on niin,että juttuni on aika
melankolinen.
Mutta kyllä mielenlaatu vähän piristyy, kunhan ollaan
aatossa- ja saammae siniristit liehumaan.
Ja pääsen veden äärelle
kiikaroimaan, josko tänä vuonna näkisi kihua.

.Ehkä.
Ja kuuntelemaan illan viimeistä maininkia, joka lipuu
Airiston lahden siloitetulle kalliolle.

Ja  olen oppinut, että yläkerran herra rakastaa meitä Ja osaamme
olla nöyriä.
Soulia siis sielukkuutta.

merilintu
Loppuun pieni juttu,
Saksan Essenistä. Oli puu, ja puisto.  Puu oli hyvin vanha, seissyt
ties kuinka kauan joutilaana koirien ja ihmisten tarpeiksi.  Saamatta
mitään aikaan, tuumi- vielä kerran näytän.  Ja näytti, tuli tulva ja
myrsky.  Yön jälkeen rysähti lahonneena laitakadun  taksijonon päälle.
 Siinä meni viitisen johtotähteä,pari tilataksia ja yhden vanhan papan
Trabant.  Nyt hän oli otsikoissa.  Onnellinen loppu. Elämän ihmeet
>>

———

minun vaiherikasta matkaani luottamukseen

14.10.2009 15.27 | seabird | Matkalla

Ja suurin osa helmistä on lasia. Pyrin tällä tositarinalla näyttämän
toteen, että joukossamme on monenmoisia eläjiä.Kosolti on sellaisia, että
vasen käsi ei tiedä mitä oikea tekee.
Ja kun mukan on vielä julmetun suuri pahuus, tapahtuu mitä vain.
Muinoin, muutama vuosi sitten, minuun jysähti kunnolla.
Satutettiin oikein todenteolla, olin kait tiellä. Loukkaannuin niin
ruumiillisesti kuin henkisestikin. Myös rakasta mammonaani tärveltiin.

Nyt vuosia myöhemmin voin tyynenä sanoa,satojem öiden jälkeen, että
elämämi on raiteillaan. Järkytys tiessään. Silloin tuntui, että jopa
koirani ilkkui minua. Mitäs menit, siitäs sait. Olen kai liian kiltti
ja hyväuskoinen sanomaan ei.Nyt kyllä olen oppinut varomaan laitakatuja.
Mutta silloin minä ressukka olin tälle vierailukutsun esittäjälle juuri
antamassa anteeksi, vaikkei edes varmaan pyydettykään.
Koskahan opin, ajattelin silloin. Nyt tänään on se tunne, että
ole  kipujen tien käynyt. Ja opin saanut. Taivas varjeli minua, lieköhän
samoin tämän nykyajan Lallittaren.

 Oliko Luoja suopea hänelle. Nykyisin
voin sanoa, että hän on tuntematon tuttu.
Onneksi silloin yöllä moni taho auttoi minua, kun ystävän läsi oli
sivaltanut.

Totuus elontiellä on näköjään se: pahuutta ei pysäytä mikään.Kun se lähtee
kulkemaan, se etenee kuin laava.

Sanotaan mitä vain. ei ihmiseluonne näköjään muut. Samat on elkeet
kuomasella nykyään, mutta se siitä.
Ja korostetusti sanon myös, aina löytyy myös hyvyyttä. Eritoten juuri
silloin, kun sitä vähiten odottaa.

Vuosiavanha on siis tämä tositarina, miksi ja missä tapahtunut. ??Se
jääköön usvaverhoon.
Eli kun liikaa taivaltaa, voi vahingossa mennä liian reunalle.
Ja niin alkaa matka, jolta ei ole ehkä paluuta.
Jokaisen kohdalla voi olla tämä Nevada.

Mutta kuka lie sanonut, huipulla tuulee. On yksinäistä.

Alhaalla keitaalla löytyy aina muita taapertajia.

Kuuntele nyt  syksyn ärjynää ja vihdo ja iske kätesi tervaan

illan tuuli viesin  vie

merilintu

Kaksi arpikkelia

maaliskuu 11, 2010 - 6:21 Kommentoi

huomisen nousuun.

Suuren Kannen alla on turvaisa olo.
Siunausta jouluksi

irmaliisa

AJATUKSIA MENNEENÄ SUVENA

15.10.2009 15.46 | seabird | Matkalla

 Onko  kaikki hyvin, jokseenkin- onhan suvi. Paljon on tekemättä,
ei voimat riitä.

Mitään uutta  ei kuitenkaan voi aloittaa- jos on vanhaa lastia kuormana.
Noin konkreettisesti tai kuvaannollisesti, olkoon suvi tai talvi.

Ennenvanhaan oli keskellämme häjyjä, nyt niitä näkyy, jos ei
muuta-valkokankaalla. Tyyneys ja lojaalius on parempi  vaihtoehto.
Hiljainen
kulku tuottaa parempaa tulosta.
Ei pidä loukata ketään, fyysisesti, tai millään muotoa.
Sillä tiedän jos loukataan, se tekee kipeää minulle.
Ja se sattuu.

Niin se
tekee myös niille, läheisilleni ja ventovieraillekin.
Sillä kukaan
meistä, varsinkaan minä, ei ole Elämän valtias.

Kaunis sana tai ajatus
voi poikia viisi samanlaista takaisin.
Se tuottaa myös peilityvenen
olon.Nämä ovat minun mietteitäni  suuressa äänettömyydessäni.

Minun mereni on niin suuri, ja veneeni niin pieni.Silti minulla on luottamus.
Runoilija sanoo, ei paha ole
kenkään ihminen,
tiedä… Nyt tällä hetkellä on niin,että juttuni on aika
melankolinen.
Mutta kyllä mielenlaatu vähän piristyy, kunhan ollaan
aatossa- ja saammae siniristit liehumaan.
Ja pääsen veden äärelle
kiikaroimaan, josko tänä vuonna näkisi kihua.

.Ehkä.
Ja kuuntelemaan illan viimeistä maininkia, joka lipuu
Airiston lahden siloitetulle kalliolle.

Ja  olen oppinut, että yläkerran herra rakastaa meitä Ja osaamme
olla nöyriä.
Soulia siis sielukkuutta.

merilintu
Loppuun pieni juttu,
Saksan Essenistä. Oli puu, ja puisto.  Puu oli hyvin vanha, seissyt
ties kuinka kauan joutilaana koirien ja ihmisten tarpeiksi.  Saamatta
mitään aikaan, tuumi- vielä kerran näytän.  Ja näytti, tuli tulva ja
myrsky.  Yön jälkeen rysähti lahonneena laitakadun  taksijonon päälle.
 Siinä meni viitisen johtotähteä,pari tilataksia ja yhden vanhan papan
Trabant.  Nyt hän oli otsikoissa.  Onnellinen loppu. Elämän ihmeet
>>

———

minun vaiherikasta matkaani luottamukseen

14.10.2009 15.27 | seabird | Matkalla

Ja suurin osa helmistä on lasia. Pyrin tällä tositarinalla näyttämän
toteen, että joukossamme on monenmoisia eläjiä.Kosolti on sellaisia, että
vasen käsi ei tiedä mitä oikea tekee.
Ja kun mukan on vielä julmetun suuri pahuus, tapahtuu mitä vain.
Muinoin, muutama vuosi sitten, minuun jysähti kunnolla.
Satutettiin oikein todenteolla, olin kait tiellä. Loukkaannuin niin
ruumiillisesti kuin henkisestikin. Myös rakasta mammonaani tärveltiin.

Nyt vuosia myöhemmin voin tyynenä sanoa,satojem öiden jälkeen, että
elämämi on raiteillaan. Järkytys tiessään. Silloin tuntui, että jopa
koirani ilkkui minua. Mitäs menit, siitäs sait. Olen kai liian kiltti
ja hyväuskoinen sanomaan ei.Nyt kyllä olen oppinut varomaan laitakatuja.
Mutta silloin minä ressukka olin tälle vierailukutsun esittäjälle juuri
antamassa anteeksi, vaikkei edes varmaan pyydettykään.
Koskahan opin, ajattelin silloin. Nyt tänään on se tunne, että
ole  kipujen tien käynyt. Ja opin saanut. Taivas varjeli minua, lieköhän
samoin tämän nykyajan Lallittaren.

 Oliko Luoja suopea hänelle. Nykyisin
voin sanoa, että hän on tuntematon tuttu.
Onneksi silloin yöllä moni taho auttoi minua, kun ystävän läsi oli
sivaltanut.

Totuus elontiellä on näköjään se: pahuutta ei pysäytä mikään.Kun se lähtee
kulkemaan, se etenee kuin laava.

Sanotaan mitä vain. ei ihmiseluonne näköjään muut. Samat on elkeet
kuomasella nykyään, mutta se siitä.
Ja korostetusti sanon myös, aina löytyy myös hyvyyttä. Eritoten juuri
silloin, kun sitä vähiten odottaa.

Vuosiavanha on siis tämä tositarina, miksi ja missä tapahtunut. ??Se
jääköön usvaverhoon.
Eli kun liikaa taivaltaa, voi vahingossa mennä liian reunalle.
Ja niin alkaa matka, jolta ei ole ehkä paluuta.
Jokaisen kohdalla voi olla tämä Nevada.

Mutta kuka lie sanonut, huipulla tuulee. On yksinäistä.

Alhaalla keitaalla löytyy aina muita taapertajia.

Kuuntele nyt  syksyn ärjynää ja vihdo ja iske kätesi tervaan

illan tuuli viesin  vie

merilintu

HEIMON HÄÄT

maaliskuu 11, 2010 - 6:19 Kommentoi

 
 
   

IRMIS-I AM SAILING

Jälleen yksi SMT:n blogit -sivusto
 
     
 

ERÄÄN SUVEN LOPPUJUHLAA

7.10.2009 15.27 | seabird | Matkalla

TÄSSÄ:

Jawohl  miten olisi, haluaisitteko kuulla pienen tositarinan. Menneen
suven ihanuuksista.

Heimossamme juhlittiin erään liiton alkutaivalta, silloin oli kesä juuri
alkanut täällä Suomessa. Pyreeneillä
oli aurinko jo kauan hohtanut. Poissa oli silloin kaikki urbaaninen,
ominainen kiire. Sukulaistyttö Elena lupautui Granadan vuorilla
italopojalle Antonille.
.O Sole mio,
Katjusha ja kaikki kylälaulut siellä raikuivat.. Kyllä siellä kuulemma
muutama päivä tanssittiin.

Nuoripari matkasi Toscanan, Bretagnen ja
Provencen kautta ties mihin.
Piti kait asettua rakkauden kaupunkiin Roomaan

Olivat käyneet Palmassakin Baleaareilla. Minne tie sitten vei?

Äskettäin sain salaisia kuvia Afrikasta. Olivat käyneet
Sansibarissakin.Lentäneet Afrikan laen yli, samoilleet tropiikin ja Stone
Townin.  Siellä asui joskus F. Mercury, tunnette varmaan.

Päätöskekkerit vietettiin täällä  kotosuomen  pimenevässä
syysillassa.  Siellä olin minäkin mukana.

Tietysti minun rakasta Sangriaakin notkui pöydissä litratolkulla.
Ja tummana hetkenä kuun loisteessa
yritimme eläytyä
jälkitunnelmiin.Olin juuri ottanut sangrialasin käteeni, kun
vierestäni kuului  matala, miehekäs ääni.
Olin
kyllä tietoinen, että eräs vanha merikarhu oli mukana. Tässä hän nyt oli.

OLI TÄMÄ JOSEF SAANUT TIETÄÄ MINUN OLEVAN  MYÖS SEIKKAILIJA TÄMÄN MAAN. Ja
niinpä sain kuulla sen illan kuluessa todella mielenkiintoista
juttua maailmalta.  Faktaa vai fiktiota, sen päätin minä.
Ensin kuuntelin
silmät pyöreinä. Sitten sulattelin ja lopuksi ajattelin: OLKOON, VANHA
SEILORI KERRAN VIELÄ ELÄÄ SEIKKAILUJAAN.
Monet maat ja meret olit käynyt  kuudenkymmenen vuotesi aikana.Monien
saarten maininkeihin nukkunut, monien aamuun herännyt.Kulkenut omia
teitäsi kuin kameli, pitkin itää ja länttä.
Mutta totesin, vaikka nostaisit seilit joka aamu, kaikkea et ehdi tuta.Ja
onni ei ole siellä jossain, sen voi löytää lähempää kuin uskotkaan.Se on
oikukas heppu.  Se  ei asu Siinailla,Alaskassa,Mustallamerellä eikä
Jamaicalla. Se on tässä ja nyt.

Tärkeintä on, että nämä rakkaat läheiseni, oma pieni sukulaistyttö  ja
valittunsa
olisivat onnellisia. Ainakin kaikki kuvat näyttävät tyyntä, paljonlupaavaa
 rakkautta. joka pitää ja pysyy
suurissakin aalloissa,
sillä elämän merellä tarvitaan suvaitsevaisuutta ja toisen ymmärtämystä.
He ovat lähteneet lentoon, kyllä heillä rohkeutta riittää.
 Siipensä kantavat.

Eli Malja huomiselle

terv   irmaliisa

Voit tilata tämän artikkelin

VELJENI VARTIJA

maaliskuu 11, 2010 - 6:16 Kommentoi

satu saga vai tarina muuten vain

8.10.2009 14.18 | seabird | Matkalla

Kirje Veikolleni

Olenko minä veljeni vartija, ehkä – ehkä en
Minulla on ilo omistaa veli.Hän on nykyään tuolla jossain. Kutsuimme häntä
joskus
leikkisästi Pohjan Satakieleksi.,niin teen
nytkin. Johtuu kai samannimisestä Laurin Viidan runosta. En ole kylläkään
kuomaani nähnyt melkein
kymmeneen vuoteen.Yllä olevan runon myötä hän ohjelmoi monet häät ja
hautajaiset. Syynä oli vääjäämätön tarve tulla esiin, ja juuri satakielen
sanoin. Kaikki avec`*it olivat vaiti, ihastuksesta mykkinä.

Velipoika oli aikanaan myös menestyvä liikemies.Kaikkea mammonaa oli, kunnes
eräänä kuulaana
syyspäivänä huiman korkealla tapahtui katastrofi. Pohja petti, moottori leikkasi
ja bensa loppui. Tuli laskun, tai ennemminkin
maksun aika. Vahinko vain, ei enää ollut muuta kuin Matti kukkarossa.

Sorry rakas veli. Tuolloin kävi samoin tuhansille muillekin. Minä tiedän, että
sinussa on myös aina ollut hitunen
taivaanrannan maalaria ja myötääsi olet saanut runsaan fanijoukon. Sinulla on
myös aina ollut mahtavia
lupauksia, ei juuri prinsessaa. Puoli valtakuntaa kenties. Niskasmikon lailla:
Syksyllä kaikki voi olla toisin.
Olen taas rantojen keisari.Aikansa maalasi taivasta, mietti sitä. loihe tätä.

Mutta perisuomalaisena Paavona suoranaisesti nousit uudelleen suosta, koko
pituuteesi. Seisoit bootseissasi ja oivalsit.
Kun taas jotain teen, saankin jotain.Jos en muuta kuin puolikkaan Unkarin
pustaa..
Ja tosiaan velipoika,hän onnistui. Olen kuullut, että hän nykyään elää suuren
osan ajasta
jossain Syötteen juurilla.Elämöi siellä ja voi hyvin. Tallissa mokomalla on
lämminverinen, muutama kiitäjä ja muita kulkijoita.
Taskussa jatkuvasti biletti Kataloniaan,Costa Bravalle….

Onhan tämä vekkuli jo ammoin ollut alati matkalla etelään tai pohjoiseen.
Samoillut Samoat,Sanghait ynnä Sansibarit.
Kulkenut Kalkutat. Laivat  kaikkialla tuttuja. Kautta aikain on sanottu ja
laulettu seilorin Suuren Vapauden kaipuusta. MERESTÄ
ns. ainoasta rakkaudestaan.

Velipoikapa on aina noudattanut periaatetta, kahta en vaihda. Ja kuulemma sama
tyyli on yhä.Kaipa kuoma on elämänsä
ansainnut. Kalliit kylläkin ovat olleet laulujen lunnaat.
Oppinut on paljon, muttei yhtä.
Lupaukset tuppaavat  kuulemma edelleen unohtumaan .Turhaan Maijaspavekin laulaa
vinyylillään avunannosta.
Rakas veljeni tullaan aina muistamaan egoistina, joka juoksutti muita.

Hello velikulta siellä Aslakin liepeillä.  Jos satut lukemaan tätä, mene itseesi
ja mieti.

Hippunen empatiaa ei ole valkoiselle miehellekään pahasta. Mieti, mitä olisit
tosiaan saanut aikaan ns. vallan kahvassa.
Ainesta ja elkeitä oli silloin, varmaan nytkin.

Pohdi elämää nyt, kun sinulla on aikaa. Kun kuulemma kiitelet Iijokilaaksossa
Polariksella ja kyttäilet tammukoita.

Vieläkö lyriikka suosii. Vieläkö luet Omarin Viisaan Viiniä.

Varmaan ja siitä muistat minut.

Olinhan elämäsi…

Leppoisia vanhuuden päiviä sinne.

Pidä huolta itestäsi.
Kuuntele Chris Reaa ja äänettömyyttä.

Rote Rosen werden Bluehen. Ueberall auf der Welt.

merilintu

VALAMO

maaliskuu 11, 2010 - 6:12 Kommentoi

VALAMOSSA MUUTAMA VUOSI SITTEN

8.10.2009 15.34 | seabird | Matkalla

Miten on elämän ja uskonnon laita, pohdiskelen. Ja tuon julki vain omia
mietteitäni
Olen kylläkin jalon kristillisyyden saanut kotoa perintönä.
Mutta koska elämänkulussa vääjäämättömästi yksi asia johtaa toiseen,niinpä  sain
kutsun
turkulaisten ystävien matkassa Heinävedelle. Ajatuksena oli  saada tietoa , mitä
mieltä siellä ollaan
historian ja nykyajan erosta. Ja ortodoksisuuden ajatustavasta.
Sillä ammoin jo oli kivenheittäjiä, pilkkaajia,Juudaita, ja jopa veljentappajia.
Mutta oli myös samarialaisia.

Uuden tien kulku hämmentää aina, tuoko se toivoa, suuntaa elämälle.  Meidän
bussimme lähti Unikankareen keskustasta , eli keskeltä Turkua
Se oli kaikin puolin rauhallinen taival, siitä piti huolen matkamme suojelija.
Kristillinen mies  Turun seurakunnasta.
Suuntasimme  ystävättäreni kera kohti tuntematonta.
Mutta jokainen haimme rauhaa, kiireettömyyttä ja tasapainoisuutta.
Kiireettömyys antaa voimaa.
Määränpää, vaikkakin oli kaukana, ei liian kaukana.

Olin menossa kohti uutta maailmaa., minulle täysin outoa.

Mutta kaikkien vakaumuksia suvaitaan., sen huomasin.
Uskontoja on erilaisia, voimmeko kukaan olla toistemme  tuomareina, tai
kilpenä..
Jokaisella on omat tapansa ajatella, toimia ja käyttäytyä.
Menin sanattomaksi, kun pitkän retkemme jälkeen saavuimme
entiseen Papinniemen kartanoon.
Oli puhdasta konkreettisesti, kuvaannollisesti.Siis lunta, ja tavaton
levollisuus,
Ja kaikki se hiljaisuus oli käsinkosketeltavissa.. Koko matkan ajan kunnioitimme
tapaa ja kulttuuria.
Pukeuduimme tavalla, joka kuuluu heille.
Kirkossa tuohukset paloivat, suitsukkeet tuoksuivat,
Rakkailleni toivoin hyvää elämää, jatkossakin, sytyttäessäni pitkää
kullankeltaista valoa
Me ehkä tuomitsemme ortodoksisuuden jalon loiston.

KAUNISTA SE ON, SE KUULUU ASIAAN.

Ja kun  kellot  kutsuivat, väki vaelsi hiljentyneenä ovista sisään.

He toteuttivat omaa voimaansa, eivät  tehneet numeroa itsestään.
PAASTON AIKA KÄSILLÄ KOHTA.
HEILLÄKIN KYLLÄ ON JOULUTRADITIOT, MUTTA
PÄÄSIÄINEN ON SE KOHOKOHTA KOKO KIRKKOVUODESSA.

Tämä jos mikään tekee nykyihmisen
jatkuvaan kakofoonisuuteen vaikutuksen
Se sielukas eleettömyys, ja
ne tavat.
Onko tässä nyt se
mikä on osa
minuakin.
Katsotaan
Ajattelen näin, voidaan puhua ortodoksisesta menneisyydesta.
Vanhoillisuudesta,prameudesta.
Kirkko on aina kirkko,  heikon ihmisen  ns. Mekka.
OMAT ÄÄNENSÄ, on joka uskonnossa.
MUTTA KAIKESTA HUOLIMATTA lähdin takaisin kotiin mieli rauhallisena,
hiljentyneenä.
sydän ja muistikuvat täynnä tuota kultaista loistoa..
Ja muutama tuohus mukana, jotka aion sytyttää pääsiäisiltana.

 Ja kaipuu jäi,  sillä näillä siellä kaukana  Juojärven hiljaisuudesssa on ..
niin …
Uusi matka on varattu,  retriitti loppukesällä.
Näin kuuluu olla.
Sen sanoo..  sisimpäni, se sielu. siellä.

Monet kirkot ja kappelit olen käynyt,
ja uusi tunne taas on suurenmoinen
Kokemus sinänsä ja monella varmaan kannattava voima-
Sydämenpohjasta kiitos

merilintu maalla

SUURI SEIKKAILU

maaliskuu 11, 2010 - 6:07 Kommentoi
????????????????????????????????????????????????????????????????????????????

SUURI SEIKKAILU

24.10.2009 10.54 | seabird | Matkalla

> >
> > Elämä on sattumia, kohtaloita,pahoja ja hyviä ihmisiä..
Aina

tiellämme on mukana katastrofeja, sotia, julmuuksia.

Ihmiset ja asiat
sotivat. Ainutlaatuinen olio, me kaikki, tuhoaa- tappaa, tekee
tarvittaessa jopa itsemurhankin. Kaikki sortuvat, kokonaiset
kaupungitkin. Mentaliteettimme on nykyään, kyllä tuhkasta nousee uutta.
Näin on juuri nyt eheytymässä suuri rakennus, ei eheytymässä, vaan kootaan
uutta palikkataloa. Ymmärrättehän, puhun vuosipäivän
takia jenkkien kaupungista. Aihe, syksyisen suruinen, tuli mieleeni
lukiessani muutamaa merimieskirkon lehteä.Aktuelleja asioita,
kannattaisi jokaisen syventyä.Sillä yhdeksännen kuun lopulla tulee
vuosikymmen siitä, juuri Arjan päivänä, kun laivamammutti uupui
Kihdin suulle. Lehdessä lukee nämä sanat: On aika antaa rauha
merelliselle haudalle.Siinä lukee myös:Rakkaus on ikuinen,
marrasmyrskyjäkin väkevämpi. Uskotaan ettei Luoja,anna kenenkään
hukkua. Mutta miksi Luoja… Siinäpä kysymys vailla vastausta.
Kostot, hyökkäykset,

Luojako meitä ohjaa. Minä ainakin uskon
siihen.Ja näinäkin aikoina, kun terrorismi ja anarkismi on kuin
vyöryvä laava, milloin todella olemme sillä viimeisellä rannalla.
Toki maailmassa on se ihmisluonteen toinenkin puoli, lauletaan ja
uskotaan parempaan, yhteiseen. Apua viedään, sitä vain tarvitaan nykyään
kaikkialla. Aina uutta,vaikka kuinka julistamme rauhaa.
Pienen ihmisen ei auta muuta kuin omalla kohdallaan toivoa ja
rukoilla, ettei kotipihassa kukaan ole pahoin ajatuksin. Sillä
pahuus tulee aina lähemmäksi. Surullisinta on katsoa näitä
katastrofien jälkimaininkeja.Ja sitä kuolleitten määrää ja
eloonjääneitten tuskaa ja hätää.

Ja isojenherrojen mahtia, isoa
leikkiä.Ja omalta osaltaan mieleenpainuvaa on nähdä hyljätty
laivakello ja ankkuri, niiden omistaja seilaa taivaallisilla
merillä. Siellä ei enää tarvita majakkaa eikä pelastusveneitä(k.o.
esineet omin silmin koettu Hiidenmaan majakalla). Koettu on myös
herkkä tilaisuus Turun konserttisalilla yhdeksän vuotta sitten.
Silloin Tallinnan helluntaiseurakunta viestitti meille muistolauluja ja
tuskaa juuri ms. Estonian tuhosta. Minä ja oikeastaan kaikki
itkivät. Tilaisuus päättyi salillisen laulaessa: Jumala ompi
linnamme. Ja niin – unohdin sanoa, aloitimme laulamalla: Mu isanmaa ja
Maamme Suomi….Hiljainen viesti jokaiselle, olkaa
kilttejä:auttakaa jollain saralla. Humaanisti, tai muuten. Kaikilla on
vastuu kaikesta, vain pieni osa meidän maammekin massasta pystyy todella
suuriin tekoihin. Ja paljon on maailmassa kodittomia
lapsiakin,tunnen täälläkin seudulla perheitä-ja heille adoptoituja
,äidittömiä Kyllä meidän kaikkien pieni sydän todellakin voi olla
kuvaannollisesti suuri.Sillä kaikkien tiet ovat kulkemisen
arvoisia.Kiittäen , että saan tuoda ajatustani julki.
Siunauksellista syksyä .Se on totuus, jossain
vaiheessa maa halkeaa omaan mahdottomuuteensa. Siteeraan tietävää.
Samako lienee sanonut, jos en olisi ihminen-olisin saari. Ja
kaikista valiten Singapore. Ajatus sekin.. –

Rakkain ajatuksin  merilintu  kirjoitus  n 15 vuotta vinha

MMM

maaliskuu 11, 2010 - 6:04 Kommentoi
13.11.2009 14.14 | seabird | Matkalla

Mitä Missä Milloin

Ajelimme Suomen rantaväylää eteläänpäin, pysähdyimme Törnävän raitilla. 

Vai oliko se peräti

Närpiö. Tuli mieleen runo: Oi aamua sunnuntain. Tuossa aamunkoitteessa istui keskustorilla

kolme nuorta, musta-asuista kaveria.

 Kuuntelin pankkiautomaatin jonossa juttuaan. Vannoivat kaiken

-terveyden, sairauden, vanhuuden, nuoruuden jopa uskon  ja uskottomuuden nimeen.

 Suoritin

uteliaisuuttani pikahaastattelun. Tästä se lähti:

Oletteko paikkakuntalaisia.  – h.v.

Mitä yleensä teette vapaa-aikananne: ei kuulu sulle.

Mitä teette työksenne tai mitä opiskelette: h.v.

Mitä pidätte nykyisestä Suomesta: häh

Entä mitä toivotte tulevaisuudelta:  mmmmmmmmm

Muistatteko milloin Irak riehui ja milloin Jenkkilässä paukahti WTC:  oliko se totta tai ei……

Kyllä tätä olisi jatkunut, lyhytä kommentteja.

Totesin vain lakoonisesti KIITTI  ja mumisin itselleni riitti.

Tuli jotenkin ontto olo. Poijat lakeudella eivät varmaan olleet aikoihin nähneet

poutapilviä. Lievätkö virallisia vai virattomia. Kaikesta huolimatta on

ELÄMÄ LAULU ja PUHE JA KIRJOITUSTAITO YLITSE MUIDEN.

Ja aivojumppa parasta.

Vireää ajattelua

seabird