Löysin tässä muutama viikko sitten pinon vanhoja terveysalanlehtiä vinttikomeron
ylähyllyltä.
Viisi, kuusi vuotta sitten ilmestyneitä- ei toki paljon vanhempia. Ne toivat
mieleeni otsikossa
olevat sanat ja niiden lausujan.Puhun nyt teille hetken Arjaliisa Hämäläisen
ajatuksia,koska olen tallettanut lehdet juuri hänen takiaan.
Tiedätte varmaan, että alkujaan hän oli eräs tyylikkäistä mannekiineistamme, ja
myöhemmin otti pestin Muotija kauneus-
lehden pääkirjoittajana. Hän antautui työlleen koko sielullaan,kaikki tämä oli
kiinteä osa häntä ja hänen ajatusmaailmaansa.
Nykyhetkelläkin niistä löytyy varsin varteenotettavaa totuutta. Hän oli kaunis(
ja on edelleenkin) , hyvin kaunis ihminen.
Ulkoa kuin myös sisältä. En ole tavannut häntä vuosiin, mutta ns.” Auran
Aikoinani” lehtibisneksessä minulla oli
ilo ja kunnia jutustella hänen kanssaan. Sen hetkinen työni antoi aiheen ja
tilaisuuden. Häneltä opin paljon, hän oli ollut
koreuden maailmassa. Vähitellen AL oli hakenut ja löytänyt uuden ” minän”.
Hän puhui kauniisti ja harkiten, joka sanansa punniten. Lehtialalla kun oli,
tiesi olevansa aina silmätikkuna, tarkkailussa.Hänen ajatuksiaan olen kirjannut
ylös monenmoisia.Kerrankin hän kehotti meitä huomaamaan, että jokainen missi,
urheilija tai esim.
monarkki on meille ns. sadun korvike. Mehän tarvitsemme tietynlaisia unelmia ja
esikuvia, vaikka nykyaikana saamme
heistäkin huomata uuden piirteen. Hekin ovat vain ihmisiä kaikkine vikoineen,
mutta silti he ovat tuiki tarpeellisia
meille- meillä poloilla kun ei itsellä ole moista statusta.
Arjaliisan yksi kysymys kuului: Olemmeko oman elämämme sankareita?
Tässä kohden varmaan moni on vaiti.Hän muistutti myös, että oma olemuksemme ja
käyttäytymisemme on paras käynti-
korttimme ympäri vuoden. Muuta me emme tervitse. Ja hänessä itsessään on aina
ollut tätä vaatimatonta karismaa.
Hän jätti meille ilmaan monen monta kysymystä.Esim: Mitä tarvitset, mitä odotat
elämältäsi? Hän myös korosti totuuksia: ole ihminen, ole vilpitön- vihaa, sure,
kiukuttele. MUTTA älä koskaan vähättele.
Henkilökohtaisesti minuun kolahti eniten hänen selvityksensä ns. henkisistä
rappusista. Niitä ehkä jokaisen nykyihmisen kannattaisi vaeltaa. Ne ovat
työläät, mutta kaikille mahdolliset.
Kiipeämistä voi toki nopeuttaa pysähtymättä joka askelmalla, silti on edettävä
vähitellen. Oikotietä onneen ei ole, kuten ei myöskään onnellisuuteen.
Kukin askelma on on opetus vilpittömyyteen. Meidän pitää ottaa henkisen
hyvinvoinnin oppi vastaan, muuten emme
onnistu. Samalla voimme opetella positiivisuutta, ja jättää pos kaikenlaiset
kateudet. Tämä ajatustyyli ja asenne
auttaa kuulemma jopa laihdutuksessa.
Nimellisesti voimme tokaista olevamme kateellisia vaikkapa naapurin uudesta
verhosta tai autosta, mutta se ei kanna kauas.
Meillä, heillä ja kaikilla on omat ristintiemme ja jalanjälkemme.
Kannattaa siksi huomata, että kaikki on suhteellisen hyvin.
Sillä ihminen ilman iloa ja ystävää on kuin lintu ilman siipiä.
Sydämeen melkein sattuu, kun katselee taas kerran alkavaa vehreyttä.
Ja vapaudenkaipuu vie ties minne, mutta ei kannata
seilata liian kauas., liian ylös. Maanpinnalla on muitakin taapertajia,
huipulla on yksinäistä.
Anno domini 2002
irmaliisa laine
Vastaa