Kaksi arpikkelia

 Onko  kaikki hyvin, jokseenkin- onhan suvi. Paljon on tekemättä,
ei voimat riitä.

Mitään uutta  ei kuitenkaan voi aloittaa- jos on vanhaa lastia kuormana.
Noin konkreettisesti tai kuvaannollisesti, olkoon suvi tai talvi.

Ennenvanhaan oli keskellämme häjyjä, nyt niitä näkyy, jos ei
muuta-valkokankaalla. Tyyneys ja lojaalius on parempi  vaihtoehto.
Hiljainen
kulku tuottaa parempaa tulosta.
Ei pidä loukata ketään, fyysisesti, tai millään muotoa.
Sillä tiedän jos loukataan, se tekee kipeää minulle.
Ja se sattuu.

Niin se
tekee myös niille, läheisilleni ja ventovieraillekin.
Sillä kukaan
meistä, varsinkaan minä, ei ole Elämän valtias.

Kaunis sana tai ajatus
voi poikia viisi samanlaista takaisin.
Se tuottaa myös peilityvenen
olon.Nämä ovat minun mietteitäni  suuressa äänettömyydessäni.

Minun mereni on niin suuri, ja veneeni niin pieni.Silti minulla on luottamus.
Runoilija sanoo, ei paha ole
kenkään ihminen,
tiedä… Nyt tällä hetkellä on niin,että juttuni on aika
melankolinen.
Mutta kyllä mielenlaatu vähän piristyy, kunhan ollaan
aatossa- ja saammae siniristit liehumaan.
Ja pääsen veden äärelle
kiikaroimaan, josko tänä vuonna näkisi kihua.

.Ehkä.
Ja kuuntelemaan illan viimeistä maininkia, joka lipuu
Airiston lahden siloitetulle kalliolle.

Ja  olen oppinut, että yläkerran herra rakastaa meitä Ja osaamme
olla nöyriä.
Soulia siis sielukkuutta.

merilintu
Loppuun pieni juttu,
Saksan Essenistä. Oli puu, ja puisto.  Puu oli hyvin vanha, seissyt
ties kuinka kauan joutilaana koirien ja ihmisten tarpeiksi.  Saamatta
mitään aikaan, tuumi- vielä kerran näytän.  Ja näytti, tuli tulva ja
myrsky.  Yön jälkeen rysähti lahonneena laitakadun  taksijonon päälle.
 Siinä meni viitisen johtotähteä,pari tilataksia ja yhden vanhan papan
Trabant.  Nyt hän oli otsikoissa.  Onnellinen loppu. Elämän ihmeet
>>

———

Ja suurin osa helmistä on lasia. Pyrin tällä tositarinalla näyttämän
toteen, että joukossamme on monenmoisia eläjiä.Kosolti on sellaisia, että
vasen käsi ei tiedä mitä oikea tekee.
Ja kun mukan on vielä julmetun suuri pahuus, tapahtuu mitä vain.
Muinoin, muutama vuosi sitten, minuun jysähti kunnolla.
Satutettiin oikein todenteolla, olin kait tiellä. Loukkaannuin niin
ruumiillisesti kuin henkisestikin. Myös rakasta mammonaani tärveltiin.

Nyt vuosia myöhemmin voin tyynenä sanoa,satojem öiden jälkeen, että
elämämi on raiteillaan. Järkytys tiessään. Silloin tuntui, että jopa
koirani ilkkui minua. Mitäs menit, siitäs sait. Olen kai liian kiltti
ja hyväuskoinen sanomaan ei.Nyt kyllä olen oppinut varomaan laitakatuja.
Mutta silloin minä ressukka olin tälle vierailukutsun esittäjälle juuri
antamassa anteeksi, vaikkei edes varmaan pyydettykään.
Koskahan opin, ajattelin silloin. Nyt tänään on se tunne, että
ole  kipujen tien käynyt. Ja opin saanut. Taivas varjeli minua, lieköhän
samoin tämän nykyajan Lallittaren.

 Oliko Luoja suopea hänelle. Nykyisin
voin sanoa, että hän on tuntematon tuttu.
Onneksi silloin yöllä moni taho auttoi minua, kun ystävän läsi oli
sivaltanut.

Totuus elontiellä on näköjään se: pahuutta ei pysäytä mikään.Kun se lähtee
kulkemaan, se etenee kuin laava.

Sanotaan mitä vain. ei ihmiseluonne näköjään muut. Samat on elkeet
kuomasella nykyään, mutta se siitä.
Ja korostetusti sanon myös, aina löytyy myös hyvyyttä. Eritoten juuri
silloin, kun sitä vähiten odottaa.

Vuosiavanha on siis tämä tositarina, miksi ja missä tapahtunut. ??Se
jääköön usvaverhoon.
Eli kun liikaa taivaltaa, voi vahingossa mennä liian reunalle.
Ja niin alkaa matka, jolta ei ole ehkä paluuta.
Jokaisen kohdalla voi olla tämä Nevada.

Mutta kuka lie sanonut, huipulla tuulee. On yksinäistä.

Alhaalla keitaalla löytyy aina muita taapertajia.

Kuuntele nyt  syksyn ärjynää ja vihdo ja iske kätesi tervaan

illan tuuli viesin  vie

merilintu