SUURI SEIKKAILU

tiellämme on mukana katastrofeja, sotia, julmuuksia.

Ihmiset ja asiat
sotivat. Ainutlaatuinen olio, me kaikki, tuhoaa- tappaa, tekee
tarvittaessa jopa itsemurhankin. Kaikki sortuvat, kokonaiset
kaupungitkin. Mentaliteettimme on nykyään, kyllä tuhkasta nousee uutta.
Näin on juuri nyt eheytymässä suuri rakennus, ei eheytymässä, vaan kootaan
uutta palikkataloa. Ymmärrättehän, puhun vuosipäivän
takia jenkkien kaupungista. Aihe, syksyisen suruinen, tuli mieleeni
lukiessani muutamaa merimieskirkon lehteä.Aktuelleja asioita,
kannattaisi jokaisen syventyä.Sillä yhdeksännen kuun lopulla tulee
vuosikymmen siitä, juuri Arjan päivänä, kun laivamammutti uupui
Kihdin suulle. Lehdessä lukee nämä sanat: On aika antaa rauha
merelliselle haudalle.Siinä lukee myös:Rakkaus on ikuinen,
marrasmyrskyjäkin väkevämpi. Uskotaan ettei Luoja,anna kenenkään
hukkua. Mutta miksi Luoja… Siinäpä kysymys vailla vastausta.
Kostot, hyökkäykset,

Luojako meitä ohjaa. Minä ainakin uskon
siihen.Ja näinäkin aikoina, kun terrorismi ja anarkismi on kuin
vyöryvä laava, milloin todella olemme sillä viimeisellä rannalla.
Toki maailmassa on se ihmisluonteen toinenkin puoli, lauletaan ja
uskotaan parempaan, yhteiseen. Apua viedään, sitä vain tarvitaan nykyään
kaikkialla. Aina uutta,vaikka kuinka julistamme rauhaa.
Pienen ihmisen ei auta muuta kuin omalla kohdallaan toivoa ja
rukoilla, ettei kotipihassa kukaan ole pahoin ajatuksin. Sillä
pahuus tulee aina lähemmäksi. Surullisinta on katsoa näitä
katastrofien jälkimaininkeja.Ja sitä kuolleitten määrää ja
eloonjääneitten tuskaa ja hätää.

Ja isojenherrojen mahtia, isoa
leikkiä.Ja omalta osaltaan mieleenpainuvaa on nähdä hyljätty
laivakello ja ankkuri, niiden omistaja seilaa taivaallisilla
merillä. Siellä ei enää tarvita majakkaa eikä pelastusveneitä(k.o.
esineet omin silmin koettu Hiidenmaan majakalla). Koettu on myös
herkkä tilaisuus Turun konserttisalilla yhdeksän vuotta sitten.
Silloin Tallinnan helluntaiseurakunta viestitti meille muistolauluja ja
tuskaa juuri ms. Estonian tuhosta. Minä ja oikeastaan kaikki
itkivät. Tilaisuus päättyi salillisen laulaessa: Jumala ompi
linnamme. Ja niin – unohdin sanoa, aloitimme laulamalla: Mu isanmaa ja
Maamme Suomi….Hiljainen viesti jokaiselle, olkaa
kilttejä:auttakaa jollain saralla. Humaanisti, tai muuten. Kaikilla on
vastuu kaikesta, vain pieni osa meidän maammekin massasta pystyy todella
suuriin tekoihin. Ja paljon on maailmassa kodittomia
lapsiakin,tunnen täälläkin seudulla perheitä-ja heille adoptoituja
,äidittömiä Kyllä meidän kaikkien pieni sydän todellakin voi olla
kuvaannollisesti suuri.Sillä kaikkien tiet ovat kulkemisen
arvoisia.Kiittäen , että saan tuoda ajatustani julki.
Siunauksellista syksyä .Se on totuus, jossain
vaiheessa maa halkeaa omaan mahdottomuuteensa. Siteeraan tietävää.
Samako lienee sanonut, jos en olisi ihminen-olisin saari. Ja
kaikista valiten Singapore. Ajatus sekin.. –

Rakkain ajatuksin  merilintu  kirjoitus  n 15 vuotta vinha