Luin Johanna Ervastin kirjan Jäähyväiset Einolle. Se kertoo 3-vuotiaasta Eino pojasta, joka saa aivoverenvuodon. Yhdeksän viikkoa sairaalassa vietettyään Eino nukkuu pois. Kirja on niin surullinen, että tuli tippa silmään.

” Rakas Eino, äiti ja isä ovat tässä. Meidän tulee sinua valtava ikävä. Olisimme niin käsittämättömän paljon halunneet pitää sinut. Emme antaisi sinua nytkään pois, mutta sinä olet jo lähtenyt, Eino-kulta. Hyvää matkaa. ” (kirjasta Jäähyväiset Einolle, Johanna Ervast)

Voiko vanhempi kokea mitään kamalampaa? Vaikka en itse ole äiti, en edes tiedä mitä äitiys on. Silti minua sattuu, koskee niin paljon lukea tuollaista kirjaa. Rakkaus paistoi tuosta kirjasta, se oli niin läsnä. Suru myös. Mutta miten pahalta tuosta äidistä, isästä ja muista sukulaisista on tuntunut? Kipu on ollut kestämätön. Ja vielä kun he tiesivät mitä on edessä, he tiesivät että Eino kuolee.

Käsittämätöntä, miten toisen kokema suru voi sattua niin paljon. Minuun, 16-vuotiaaseen tyttöön, joka luki tuota kirjaa kyyneleet silmissä puoli yhden aikaan lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Minuun sattui, pystyin kuvittelemaan tilanteen, sairaalan, Einon, kaiken. Elin tuossa kirjassa mukana kaikki ne hetket, sairastumisesta viimeiseen asti. Niin viatonta, niin surullista. Niin totta. : ’(

Te kaikki pienet enkelilapset, nukkukaa hyvin.

– Jossutin

”Niille, joilla on nauravat korvat,
ja joilla silmät on lapsien.
Selässä lounatuulen ajaa viiriäiset ja varpuset,
kun tuuli ylittää tuhat rajaa sylissään hilpeät sävelet. ”

Miksi mun pitäisi mielyttää kaikkia? Ei, ei mun tarvitse. Mutta en halua riitoja, enkä halua kuulla asioita, mitä musta puhutaan. Se tuntuu niin pahalta juuri nyt. Miten voikaan sanat satuttaa niin? Tai ei oikeastaan, pelkkä katse riittää. En tiedä miten päin olla, kun tuntuu että koko ajan joku katsoo, arvostelee, halveksuu.

Mä haluaisin viettää aikaa ihmisten kanssa, tuntea itseni hyväksytyksi. Mutta miten mä voin, kun puukkoja tulee niskaan? Ja kaikki mitä teen, on jotenkin väärin. Ja kun mulla on mukautettu matikka, voi luoja. Mä oikeasti tarvitsen sitä, mä tarvitsen tukea ja kannustusta. Ja mitä saan? Mut murskataan lyttyyn, viimeisetkin itsetunnon rippeet painetaan maan rakoon ja vielä kävellään yli. Miten ihminen voi tuntea itsensä pidetyksi? Hyväksytyksi? Edes ihmiseksi?

Pituus. Tuo kauhea asia elämässäni! Joka ikinen päivä se tulee vastaan. Hyväntuulista läppää, sen vielä kestää. Mutta se sarkasminen piikittely. Ja kaikki korkeat kaapit, hyllyt ja painavat esineet. Liian isot vaatteet, kengät. Kaikki ihmiset joita joutuu katsomaan ylöspäin, tuntuu kuin olisi alempi arvoinen kuin muut. Joka paikassa on isoja ihmisiä, pitkiä ja voimakkaita. Kuka tahansa pystyisi heittämään minut kolmannesta kerroksesta ja se olisi Jossun loppu se. Ihmiset luulevat että olen heikko, enkä osaa laittaa vastaan. No en niiin, myönnän sen.

”Pelkkiä haaveita kannan sylissäni
Näitä haaveita kannan läpi koko elämäni”

– Jossutin

Haluaisin kertoa teille eräästä henkilöstä, jota rakastan hyvin paljon. Hän on minulle tärkeintä maailmassa, hän on pitänyt minut (ja koko perheen) kiinni elämässä Epun poismenon jälkeen. Hänen nimensä on Hugo Olavi, maailman pienin poika. <3 Hugo on siis 1½ – vuotias schipperkepoika.

Ilman Hugoa, en varmaankaan kirjoittaisi tätä tällä hetkellä. Hugon ansiosta olen edes vähän pinnalla. En ole koskaan rakastanut ketään muuta niin paljon kuin Hugoa. (Paitsi Epsuu!) Hugolla on silkkinen yönmusta turkki ja silkkisen pehmeät ropellikorvat sekä pienet lämpimät jalat. Niin komea ja rakas :)

Hugolla on sängyssäni oma tyyny, aivan siinä minun vieressäni. Nukumme vierekkäin ja Hugo vartioi untani. Vaikka ei hänen tarvitsisi, Eppu liikkuu täällä ja suojelee. Aina. Turha väittää muuta.

Hugolla on erikoispiirre, hän on erikoislapsi. (HUOM. LAPSI!) Joo, eli Hugo osaa vilkuttaa preeriakoirien tavoin. =) Hieno Hupsukka! <3

Rakastan Hugoa niin paljjon! <3

”Arvaa mitä oon miettinyt?
Sitä miten mä sut oon löytänyt
Ja miten maailman onnekkain
 olen kun sut sain ”

Anssi Kela – Älä mene pois

– Jossutin

En jaksa kirjottaa. Haluisin kirjotella runoja, mutten osaa enää. EN OSAA ENÄÄ! Kirjottaa. Tajuutteko, mä en osaa enää! :< Miksi. Miksi kaikki menee aina pieleen! Kaikki missä olisin kerrankin hyvä.

Toivottavasti jaksaisin jatkaa,

vielä vähän matkaa.

Ei muuta, ikinä.

– Jossutin

Mä etsin sanoja, jotka lohduttais mut nukkumaan. Kaipaan lähelleni ihmistä, joka nostaa minut pintaan. Tahdon vierelleni ihmisen, joka haluaa rakkauteni ja joka haluaa antaa rakkautta minulle. Minä kaipaan rakkautta, hellyyttä. Niin kuin jokainen ihminen.

Miksi tämä maailma on niin julma.

– Jossutin

Sisältä rikki.

Heissuli pitkästä aikaa. Ajattelin näin marraskuun kunniaksi kirjoittaa. Ei mulle oikeastaan ole tapahtunut mitään, paitsi että olen nyt TETtissä ja en pidä siitä. Ahdistun siellä. No ei siitä sen enempää… Ja toiseksi porukat on Maltalla, ollu jo viikon. Tahdon ne kottiin. Ei siitäkään sen enempää..

Fiilistelen Stellaa. Uusi lempiartistini <3 Siis miten joku osaa kirjoittaa noin kauniita ja ihania ja mahtavia biisejä.. huoh. Osaisimpa minäkin.

Voin kertoa, että olen henkisesti todella todella väsynyt. En koskaan ole ollut näin väsynyt. Tuntuu kuin kaikki energia ja voima hiipuisi minusta mitä enemmän aikaa kuluu. Koko ajan on sellainen odotus ja jännitys päällä. Olen jatkuvasti valmiustilassa. Minusta ei koskaan tule äitiä! En halua äidiksi. Valmiustila ei sovi minulle. Ehkä jollekin sopii.

On jotenki outo olo. On sellainen tunne, että kohta tapahtuu jtn ikävää, että kohta joku otetaan taas minulta pois. Tuntuu kuin en ikinä pääsisi näistä tunteista eteenpäin! Poljen henkisesti paikallani, vaikka päivät kulkee eteenpäin. Aika kulkee, mutta minä en.

Minulla on suunnaton ikävä kavereita. En oo nähny ketään aikoihin. Haluan kouluun, tuttuun ja turvalliseen ympäristöön, tuttujen ihmisten seuraan. Pois sieltä ahdistavasta työyhteisöstä. Se paikkaa etoo mua. Hyh. Kaikilla muilla on TETtissä kivaa, paitsi mulla. Tai no on mullakin ihan OK siellä, mutta jotain puuttuu. Kun on muutenkin raskasta niin ei oikein jaksaisi. No kai siellä vielä viikon kestää. Sitten äiti tulee kotiin ja kaikki on taas hyvin. Toivottavasti!

Sitten yksi todella, todella ihana asia! :) Saan nukkekodin! Tiiättekö, sellasen ison ja hienon sisustuselementin! Harrastuksen. Jotain omaa, mitä muilla ei ole. Siinä riittää puuhaa pitkiksi ajoiksi. :) Sisustan, somistan, koristan.. Siitä tulee nätti. Se on vaaleankeltainen, sopii huoneeseeni. Voi, odotan sitä. Sen pitäisi tulla tämän kuun lopussa. Pitäisi keksiä nimi.. Villa <?> Villa Jossutin ei oikein sovi. Jtn harmonista. Keveää ja hentoa.. Varmaan kerron siitä aika paljon täällä. Se on projektini. Tai perustan sille oman blogin, en tiedä. Saa nähdä. : ) Jtn hyvää sentään tässä elämässä.. Ois vain muutakin.

Oon lopettanu muille angstauksen kokonaan. Oon katsellu / ollu osallisena parin kaverin riitaan, mikä johtui angstaamisesta. Tälle kyseiselle kaverille en ainakaan enää angstaa. ( Eli jos luet tätä, tunnistat itsesi tästä, ole huoleti en agstaa sinulle.. ) Tämä kyseinen kaveri on minulle niin tärkeä, etten halua vaarantaa ”suhdetta ” häneen mitenkään.

Ei mun pää ehkä vielä hajoa, vaikka viime viikolla oli pari päivää todella rankkaa. No äitiä kotiin odotellessa…

Näkemisiin.

– Jossutin

” Kuka pitää huolta,

en tiedä kenen vastuulla,

on kaikki nämä päivät,

kaikki nämä päivät jä yöt. ”

Stella- Puitten sylissä.

SINÄ OLET PUITTEN SYLISSÄ. MINÄKIN HALUAN.

Ehkä jonain päivänä kaikki on taas hyvin, ehkä jonain päivä suru ei lennä enää pääni yli. Ehkä jonain päivänä jaksan aamuisin sängystä nousta ja tunnen elämäni olevan suurenmoista. Ehkä jonain päivänä ahdistus ei mua valtaa, ikävä ei enää sisintäni kalva. Ehkä jonain päivänä, olen sinun kanssasi ja jälleen onnellinen.

Mutta tällä hetkellä oloni on kaikkea muuta kuin hyvä. Sisälläni on suuri möykky, ei mikään kultajyvä. Ahdistus on valtava ja paha olo koskee. Toisiin sattuu enemmän kuin minuun ikinä, mutta siltin säälin itseäni kilpaa tuulen kanssa. Ehkä jonain päivänä olen vihdoin onnellinen ja kaikki on taas hyvin.

”Tahdon nukkua tämän maailman ympäriltäni pois. ”

– Jossutin

Kuuntelen lastenlauluja! Suojelusenkeliä, Niin kaunis on maa ja sen sellaista.  Väsyttää, oon vaa jumittanu koko viikonlopun. Puhjonrannassa oli IDIS-leiri. Mä en menny. Mä en pystyny. Enkä halunnu. En ois kestäny.

No ei se mtn. Mulla on kotona hyvä! :) Kuuntelen kaikkii surullisia lauluja. Pihihi.

Tuli yks päivä kauhea ikävä Eppua. Herranen aika! Epun kuolemasta tulee tänää 5kk. Just tänää! Ei oo todellista. Taas tulee mieleen samat kysymykset kuin 5kk sitten; Miksi, miksi, miksi, miksi.  Meijän Paapuska oli niin hyvä, se oli niin hyvä… :'(

Aurinko laskee, jo pitenee varjot.

Aika on eron ja jäähyväisten.

Poissa on ystävä kallehin.

-Jossutin

Tää ei voi olla tottakaan enää. Miten tää voi olla mahdollista? Miksi?

Kysehän on tietysti Kauhajoen kouluammuskelusta. Miksi näitä tapahtuu! Mulla on paha olo tästä. Itkettää niitten uhrien omaisten puolesta ja uhrien puolesta.

”Koskaan ei tiedä onko aikaa paljon vai vähän,

yhtäkkiä huomaa se päättyikin tähän.”

Uhrien muistolle.

-Jossutin

Nyt on poissa ystävä kallehin

hän, jota niin paljon rakastin.

Askeleiden äänet ovat kauas hiipuneet,

yksi on joukosta poissa.

Ei pihalla enää tuttua kulkijaa,

vain kaipaus sydämissämme asustaa.

Mutta minä tiedän

Elät edelleen,

unissani palaat luokseni.

Rakastat,

niin kuin aina ennenkin.

(c) Jossutin 20.9.08

Edeltä lähdit. Rakas.

-Jossutin