Moi!

Olen lävistetty. Tai en minä, vaan korvalehteni. Kävin kultasepän liikkeessä ja naikkonen ampui korvani kultaisella pyssyllä. Aika armelias kuolema, ihan kultapyssyllä. Eikä korvani edes paljoa kuolleet, tuossa ne vielä kituvat ja vetävät viimeisiä hengenvetoja. Luulen. Eikä se edes kyllä sattunut, eikä niihin enää satu. Tai no jos totta puhutaan niin ihan pikkuisen. Mutta ei sillä niin väliä.

Kesällä minusta tulee taas vähän normaalimpi. Saan silmälasit vai sanotaanko joudun saamaan. Niin ne silmätkin vain vanhenee, vetävät sumean puvun yllensä ja käyvät nukkumaan. En kai minä vielä sokeudu, mutta kyllä tuo oikea silmä alkaa aika lopussa olla. Kaikki on aivan sumeaa. Vasen pelaa vielä, ja saa toimia oppaana kesään asti. Sitten herätän oikean eloon, kun asennetaan uudet ikkunalasit. Eiköhän kaikki sitten taas selviä. Ainakin maailmankuva kirkastuu, toivon.

Iloista Pääsiäisen aikaa! (vaikka tänään onkin Pitkäperjantai, surupvä)

-Jossutin

Olen aina ollut lyhyempi kuin muut. Äitini ei pitänyt sitä ihmeellisenä, sillä onhan sukumme muutenkin lyhyttä. Niin sitä luultiin, että minä kasvaisin, että minusta tulisi samanpituinen kuin kaikista muistakin, niin sanotusti normaali.

                 Olin ala-asteella, muistaakseni viidennellä tai kuudennella. Äiti halusi, että alettaisiin tutkia miksi olen niin lyhyt kuin olen. Silloin olin ehkä sellaiset 135cm, jos oikein muistan. Ehkä lyhyempikin. Niin sain lähetteen Kotkaan tutkimuksiin. Ravasin tutkimuksissa, tiputuksissa ja ties missä. Lopulta lääkäri määräsi minulle aloitettavaksi kasvuhormonihoidon, elettiin vuotta 2006. Kasvuhormonihoitoa annettiin reiteen pistämällä yli vuoden ajan. Hoito lopetettiin, sillä lääkärin mielestä siitä ei ollut enää hyötyä. En kasvaisi enää. Elettiin vuotta 2007. Taisin olla silloin jo nykyisessä pituudessani 143cm.

                 Minun oli hyväksyttävä, ettei minusta tulisi koskaan edes 150senttistä. Se tuntui pahalta, tietenkin. Olen joskus miettinyt, että miksi minä? Perheessäni kaikki ovat kuitenkin ainakin sen 150cm. Mutta minä en. Minusta ei koskaan tule ”normaalia”, olen aina erilainen.

                 Minua ei ole koskaan varsinaisesti kiusattu, onneksi. Tietysti olen saanut kuulla pituudesta ja tulen kuulemaan siitä loppuelämäni ajan. Halusin sitä tai en. Viime aikoina olen saanut kuulla siitä tavallista enemmän. Aivan kuin minulla olisi päässä jotain vikaa? Olenko minä oikeasti niin tyhmä, etten tajua omaa pituuttani. Tietääkseni en. Mutta silti ihmiset tuntevat pakottavaa tarvetta kertoa asian minulle. Ja minähän otan kaiken vastaan tyynesti, mitä muutakaan voin. Uskon, että tämä on vasta alkua sille kaikelle mitä saan loppuelämäni aikana kestää.           

                 Pituuteni rajoittaa elämää jonkin verran. Vaatteita on vaikea löytää ja housuja on aina lyhennettävä ainakin se 15cm. Kengissä numero 36 saattaa olla liian iso ja 35 liian pieni. Ja siitä välistä en ole löytänyt kenkiä. Onko minulla koskaan ollut itseni kokoisia, juuri täydellisesti sopivia vaatteita? En tiedä.

                 Melkein aina, kun tapaan uusia ihmisiä ensimmäinen kommentti on tyyliin: ”Vähän sä oot lyhyt”. Kyllä minä sen ymmärrän, ettei kukaan voi tajuta miltä minusta tuntuu sillä hetkellä. Ihan kuin pituudella olisi merkitystä. Tai on sillä tietysti, jollain tasolla. Mutta olen minä muutakin kuin lyhyt. Ehkä se ei näy ulospäin. Eikä näykään.

                 Joinakin päivinä olen vain lopen kyllästynyt lyhyyteen, pienuuteen ja kaikkeen siihen, mitä siihen liittyy. Tiedän kyllä, että on olemassa lyhyempiäkin kuin minä, mutta nyt on kyse siitä mitä MINÄ tunnen, mitä MINÄ joudun kokemaan. Tässä yhteisössä, missä minä elän, olen automaattisesti lyhyin ja pienin kaikista. Aina.

 – Jossutin

Elän nyt maaliskuun 2009 viimeisiä päiviä. Pian on huhtikuu ja kevät tulee. Miten ihanaa, mutta onko? Onko tämä elämä yhden kevään varassa? Minulle, 9-luokkalaiselle on. Vielä on yksi kevät aikaa nostaa ja korottaa numeroita, vaikka ei siitä ole enää hyötyä, koska yhteishaku meni jo. Ohhoh. En oikein jaksaisi käydä koulua… en jaksaisi mitään.

Välillä tuntuu kuin olisin pelkkä robotti. Teen kyllä kaiken, käyn koulussa, nauran ja lenkkeilen. Syön, juttelen kavereiden kanssa, matkustan, katson telkkaria.. Minä elän kyllä, mutta tuntuu kuin jotain puuttuisi, jotain mikä saisi sisinpäni heräämään eloon. Millä minä sen tyhjyyden sisältäni täytän? Ei ole mitään, ei yhtään mitään.

Toisinaan minulla on hyvä olla. Viimeksi viime viikonloppuna, kun matkustin Keski-Suomeen ystävälleni. (Kiitos, oli kiva reissu!) Palasin silloin ikään kuin ajassa taaksepäin, takaisin menneisyyteen. Niiden ihmisten luo, olin niiden kanssa jotka ennen edustivat hyvin keskeistä roolia elämässäni. Missä he ovat nyt? Olenko minä tahtomattani luisunut kauas heistä, luisunko päivä päivältä kauemmas? Sillä mikään, mikään ei tule olemaan niin kuin joskus oli. En saa enää vanhaa takaisin, vaan minun pitää rakentaa uutta ja kestävämpää. Mutta kun en millään konstilla jaksaisi. Minun pitäisi aloittaa kaikki. Millä minä korvaan ne kaikki vuodet?

Kun peruskoulu loppuu, alkaa uusi elämä. Entistä ehonpana. Pelottavaa. Joudun kohti uutta tuntematonta, jotakin mistä en tiedä, mitä en tunne.  Minut heitetään vielä kauemmas entisestä, turvallisesta lapsuudesta, siitä lapsen silmin katsotusta maailmasta missä joskus elin. Minusta tulee aikuinen, minä kasvan. (JOO, tiedän en kasva pituutta enää.)

Ja tiedättekö. Jonakin päivänä, jonakin päivänä teidän ei tarvitse hävetä minua. Minusta tulee vahva, vahvempi. Ja silloin kukaan, kukaan tässä maailmassa ei saa minua horjumaan.

Kaatakaa minut kun vielä voitte.

-Jossutin

ps. Minusta kateelliset / kiusaajat ovat raukkamaisia.

Aurinko on tullut esiin lämpimänä, mukaansa kutsuvana. Neiti kevät on näyttänyt kasvonsa, kääntänyt katseensa meihin ja porannut aukon taivaan rantaan aurinkoa varten. Aurinko on tarttunut tehtäväänsä epäröimättä ja lumi on alkanut sulaa – vihdoinkin! Kiitos neiti kevät kiitos! Koko talven minä olen odottanut, milloin aurinko näyttää itsensä, milloin lumi katoaa teiltä. Eilen se sitten tapahtui, aurinko ja neiti kevät tulivat käsikädessä taivaanrannasta ja aloittivat taas pitkän työnsä. Nyt odotan, että ajotiet sulavat kokonaan, aamu-ja yöpakkaset loppuvat. Pian saan ottaa skootterin esiin ja tuntea taas sen vauhdin, mitä olen pitkään kaivannut.

Kevään alkaminen merkitsee myös surun läpikäymistä taas uudelleen ja uudelleen. Kevät on kipeitä muistoja rakkaastani, joka lähti parempaan maailmaan juuri kesän kynnyksellä 5.5.2008. Enää en voi kuin lähettää tuulen mukana kiitokset hänestä, kiitokset kaikista menneistä vuosista. En osaa muuta kuin itkeä hänen peräänsä, itkeä niitä katkeria kyyneliä mille ei näy tulevan loppua. Voin kuiskata auringonsäteisiin: ” Nuku rakas, nuku vain. Enää ei tarvitse nousta.” Hänen ei tarvitse enää koskaan nousta. Hän voi kylpeä auringonsäteissä, levätä tuoksussa keväisen maan. Ehkä tänä kesänä saatamme hänet nukkumaan kauniiseen metsään, ripottelemme hänen tuhkansa järveen, kuljemme metsässä hänen kanssaan, niitä tuttuja reittejä. Kun kerromme puille, kuinka ikävä meillä on, puhumme hänelle. Kun itkemme aaltojen kanssa suolaisia kyyneleitä, itkemme hänelle. Kun istumme kuistilla muistoihin vaipuneina, hän tulee tuulessa ja koskettaa poskea. En voi kieltää ikävääni, sillä se on pahempi kuin koskaan.

Kevät tuo mukanaan haikeutta, eron hetkiä. Minun pitää kääntää laivani keula kohta suurta tuntematonta, astua ratkaiseva askel eteenpäin. Joudun luopumaan tutuista luokkahuoneista, kavereista, opettajista.. tutusta maisemasta ikkunan takana, tutusta koulureitistä. Ensi syksynä minä en enää palaa siihen taloon. En nouse portaita ylös kolmanteen kerrokseen, en katsele niitä joutsenia katossa. En kiroa sitä laitosta, niitä opettajia. Jätän tämän kaiken taakseni. Ehkä ensi syksynä minä asun muualla, en tule koulun jälkeen enää tähän huoneeseen, en nukahda olohuoneesta tulvivaan television valoon. Ehkä minä silloin nukun yli 200km päässä täältä, poissa kotoa. Joudun luopumaan niistä kaikista ystävistä/kavereista, joita olen tämän kolmen vuoden aikana saanut. Ja se sattuu.

Samalla kuitenkin lähestyvä kevät ja kesä helpottavat oloa. Ne rauhoittavat minun myrskynneen mieleni. Minusta tulee yhtä tyyni kuin järvenselkä. Sillä kevät ja kesä ovat parhaimmat vuodenajat. Silloin on aikaa vain olla. Ei ole kiire minnekään, voi nousta vaikka puoli viideltä ja istua ulkona auringon ensisäteissä.

”Lapset laulaa suvivirren.
Kuin vanhus maa huokaisee.
Ensimmäisen leskenlehden
Hauraat silmät hän aukaisee. ”

Ihanaa alkanutta kevättä!

– Jossutin

ps. Muistkaa yhteishaku!

En ole kirjoitellut aikoihin. Eipä mulle ole kyllä mitään tapahtunutkaan, että sen puoleen. Ja tuohon edelliseen merkintään vielä.. kaikki on ohi sillä saralla. Ainiin, olin kyllä tuossa viikon kipeänä. Ensin nousi sellainen 39 asteen kuume ja sitten jälkitautina keuhkoputkentulehdus, joka veikin äänen ihan kokonaan. Ei siinä paljon kouluun mennä, jos ei pihaustakaan ääntä tule. Mutta onneksi se on nyt takana päin ja olen päässyt kiinni koulumaailmaan taas.

Ihanaa, enää ensi viikko koulua ja sitten kauan odotettu hiihtoloma! Jonka jälkeen kauan pelätty yhteishaku. Pitäisi vielä kirjoittaa näyteteksti yhteen kouluun.. ja etsiä jtn runoja mitä laittaa sinne sitten mukaan. Ja kouluun pitäisi panostaa ja jaja.. taas liikaa tekemistä. HUOH. Nukkistakin pitäisi laitella, ehkä jos pääsisi hiihtolomaviikolla nukkekoti-kauppaan niin vois taas yrittää jtn. Katsoo nyt, mitä elämä tuo tullessaan. Ei sitä nykyään koskaan tiedä.

Ystävänpäiväkin oli ja meni. Pari kaveria oli kylässä, kateltiin leffaa ja sen sellaista. Haikeaa kun tietää, että tuo oli viimeinen ystävänpäivä noiden kanssa. Ensi vuonna me ollaan kuka missäkin. Minä en luultavasti ole edes tässä kaupungissa, jos onni suo.  Huoh. Tänään pitäisi tehdä läksyjäkin, mutta en vielä jaksa. Saa nähdä jaksanko ollenkaan! Noh, pakko.

En keksi mitään kirjoitettavaa. Mutta voisitte keksiä mulle jonkun aiheen näytetekstiin??! Ois aika jees. Sitten voisitte tehdä äikän esitelmän ja kaikki läksyt ja muut koulujutut. Sitten voisitte kirjoittaa pari hyvää runoa ja siivota/järjestellä mun tietokoneen kansiot. Varsinkin kaikki tekstit. Ja kuvat. Ja soittolistan. Ja siivota mun kaapit. Ja laatikot. Ja järjestellä kaikki paperit. Ja ettiä yhden kansion. Ja sitten voisitte vielä käydä mun puolesta kaupassa ostamassa muroja. Kiitti, ei muuta.

– Jossutin kuittaa

ps. Mulla on kauhee ikävä just nyt. Tai ei ikävä. Tai on. Tai ei. Tai en mä tiiä.

pps. Isin kuolemasta 1v5kk7pvä just tänää. Hautajaisista 1v5kk tasan.

Eilen oli ihana päivä, liian ihana ollakseen edes totta. Eilen sydämeni tanssi voitontanssia, rakkauden nuoli iski nurkan takaa. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa – yhden ihmisen tähden. Missä järki on silloin, kun sitä eniten tarvitaan? Järki taisi juosta karkuun, jätti minut yksin tunteitteni kanssa. Minä, joka yritän aina olla järkevä..  Tätäkö rakkaus on? Yksi kosketus voi saada aikaan hullunmyllyä sydänalassa. On vaikea hengittää ja hymy pyrkii kasvoille taukoamatta – ärsyttävä virne. Katsoo kohteeseen tahtomattaan, mutta samalla välttelee.

Varsinkin, kun tämän henkilön kohtelu minua kohtaan on aivan samanlaista kuin muillekin. Mikä minua vaivaa? Minä surun lapsi, olin eilen onnellinen. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Tunne oli ihanaa, mutta väliaikaista, luulen niin.

Nimittäin tänä aamuna ei tunnu miltään.. tai tuntuu, mutta todella pahalta. Miten voin olla niin typerä? Menen uskomaan liikoja, toivomaan sellaista mitä ei koskaa ole ollut, eikä tule olemaan. Ikinä. Olen tänään taas sama surun lapsi, kuin aina ennen. Ei tämä suru katoa, kaipaus on edelleen. Vaikka tein päätöksen, että alan elää. Ja minä elin, yhden illan. Yhden illan olin onnellisisempi kuin koskaan. Mutta yön tullessa paha olo nosti päätään, taas.

Ehkä tämä paha olo aikanaan loppuu, mutta nyt ainakin tiedän, etten ole valmis liikaan onnellisuuteen. Pienissä määrissä kestän sitä, mutta täysi annos onnea saa minut voimaan entistä pahemmin. Miten minä ennen pystyin? Milloin minä edes olin täysin onnellinen? Olenko edes ollut? Kysymyksiä, joihin kukaan ei tiedä vastausta. Kuin minä.

Kiitos eilisestä. Ehkä tämä taas helpottuu.

– Jossutin

Hyvää Uutta Vuotta 2009 ! Uuden vuoden kunniaksi laitan tähän yhden uusimmista runoistani! Ja toivoisin kovasti kommenttia. : ) Ja laitan vielä toisenkin !

Luotuja lapsia

Aamusella nousin sängystäni

tunsin sydämeni olevan rikki.

Tiesin:

Mieleni on mustempi kuin milloinkaan

enkä saa sitä muuttumaan.

En saa elämääni raiteilleen enää ikinä

olen tyhjä, niin tarpeeton.

Menneisyyden lapsi kuiskaa;

”Juokse pakoon,

katso rakas ystävä valoon.”

Mietin kuinka paljon hän

aikaan saanut on,

Luojan luomia lapsia

juoksee ikkunan takana.

(c) Jossutin

Hakuammuntaa

Kyllä voi itsensä kadottaa

– niin minulle kävi

enkä ole löytänyt vieläkään.

Sitä mitä tulin tänne etsimään.

Etsin itseäni kirjojen lehdiltä,

painomusteella painetuista kirjaimista,

sivunumeroista, otsikoista.

Elän fiktiota, en elämää.

Pitäkää itsenne hengissä vuonna 2009. Minäkin yritän.

– Jossutin

Muistokirjoitus Epulle jouluaattona 2008:

Vietät nyt ensimmäistä taivasjouluasi siellä Sateenkaarisillalla. Sinulla on siellä paljon kinkkua ja mahtavia paketteja. Sinun ei tarvitse jakaa niitä kenenkään kanssa, ne ovat vain sinun. Ei sinulta puutu mitään. Vai puuttuuko? Meiltä ainakin puuttuu, joulu ei enää ole samanlaista kuin ennen, silloin kun sinä olit vielä täällä. Toivottavasti näet meidät sieltä, elettyjen päivien takaa. Muistat meitä kaikkia täällä alhaalla, jotka sydän ikävästä pakahtuen sinua kaipaavat. Olisi ihanaa, että meidän surumme sieltä nähdessäsi voisit vihjaista itse Herra Iso Herralle, että laittaisi vähän lohdutuksen lumisadetta. Pieni merkki siitä, että sinä muistat.  Olisiko liikaa pyydettyä, jos voisit tulla univierailulle ensi yönä? Pienelle vain?

Toivottavasti siellä Sateenkaarisillalla on nyt mukavaa! Siellä ei askel enää paina, ei mitkään huolet vaivaa. Jos jaksat vielä vähän aikaa odottaa, niin sitten me tullaan. Ihan kohta. Sinulla on niin hauskaa, ettet huomaa ajan kulua ja hups vain olemme kaikki taas yhdessä. Sen jälkeen ei ikinä erota, eihän??

Oikein hyvää taivasjoulua Eppu rakas ! Rakastan sinua aina! <3

– Jossutin

”Puhallat purjeisiin, jotka vievät laivasi pois
Mutta sinä tiedät, en jaksa kauan tätä ikävää
Lupaa minulle, että näemme pian

Odota minua siellä, missä on jo aamu”

” Hän lautalla purjehtimaan lähti, kun ei jaksanut kipua enempää.

Ja meille viestin jätti, on täällä tyyntä ja rauhaisaa. ”

Kirjasta Rakas Lapseni, toimittanut Leena Vilkka.

Mä en jaksa enää vastailla kysymyksiin, hoitaa toisten asioita, auttaa ja pitää huolta. Kertoa mitä kaikkien pitää tehdä, minne mennä ja monelta. En ole kalenteri, tietotoimisto, sanakirja… En ole kävelevä INFO-piste. Siedän paljon, en pienestä romahda. Mutta minullakin on rajat.. ja tunteet. Joskus minäkin väsyn, en loputtomiin jaksa. Joskus minunkin patoni murtuu.

Ja nyt minun patoni on murtunut. Rajat on ylitetty. Nyt minä en enää jaksa. En ainakaan tänään. Ehkä huomenna, mutta en tänään. Oikeastaan olen loman tarpeessa. Saa ajatella ihan omiaan, ettei tarvitse huolehtia muista, kenenkään muun asioista. Ei tarvitse vastailla kysymyksiin kuten: ”Monelta se ja se on?” ”Milloin pitää mennä tänne ja tuonne?” ”Onko meillä tätä vai tota?”

Melkein kaksi viikkoa saan keskittyä vain itseeni, padon uudelleen rakentamiseen ja sortuneen itseni palasten keräämiseen. Että olisin taas valmis auttamaan muita. Milloin joku auttaa minua?

Sä vahvoille käsilles minut ota,

pimeydestä syliisi nosta.

Vie minut paikkaan jossa en tunne ikävää,

paikkaan, jossa nukkua saan, unta syvää ja rauhaisaa.

(c) Jossutin

– Jossutin

Olen kirjoittanut tänne pian kaksikymmentä kertaa. Kaksikymmentä kertaa jtn soopaa!

Miksi jotkut ihmiset ovat niin persoonallisia? Heille sopii kaikki vaatteet, hiukset ovat aina puhtaat ja tuoksuvat hyvältä. Heillä on hyvä iho, jonka he meikkaavat kevyesti joka aamu. Ja joka ainoa ilta he pesevät ja puunaavat kasvonsa ennen kuin menevät siistiin huoneeseen, lukemaan vielä vähän kokeisiin. Sillä aikaa minunlaiseni tavalliset ihmiset huuhtaisevat kasvonsa vedellä ja kaatuvat sänkyyn väsyneenä. He, täydelliset. Heillä on aina läksyt tehty, vihkot kirjoitettu täyteen siistillä käsialalla. Heidän vuoteensa ovat aina pedattu nätillä päiväpeitolla. He käyvät harrastuksissa ja tekevät läksyt siihen päälle. Ja silti aikaa jää vielä muuhun. Kun taas minunlaiseni tarvitsevat tunnin lepoa koulun jälkeen, ennen kuin voivat aloittaa läksyt.

Minäkin haluaisin olla persoonallinen!

– Jossutin