Kun mikään ei riitä

Tiedän, että on paljon ihmisiä joilla on asiat huonommin kuin minulla. Kyllä minäkin kestäisin fyysistä kipua, koska tietäisin mihin koskee, kuinka paljon ja millaista kipu on. Mutta miten määritellä sanoinkuvaamattoman henkisen tuskan? Tuntuu, kuin koko ruumista olisi heitelty päin seiniä. Kuin joku olisi laittanut betonia rinnalleni. Ahdistuksella on niin valtava paino. Miten minä tätä mieltäni hoidan? Kun ei taida tähän kipuun tavalliset buranat kavereineen auttaa.

Aina sanotaan, että puhuminen helpottaa. Mutta kenelle sitä voi puhua? Psykologeille on ties kuinka monen kuukauden jonot ja se on pitkä aika, jos apua pitäisi saada HETI. Ja on olemassa asioita, jotka eivät selviä puhumalla. Niin kipeitä ja vaikeita. Aina käsketään etsimään luotettava aikuinen tai kaveri jolle voi puhua. Mutta voiko sitä mennä vain sanomaan: ”Mulla on paha olla, voitko kuunnella mua?” Ei mulla ainakaan toimi noin, koska heti leimataan valittajaksi tai angstiteiniksi. Ja vaikka kuinka haluaisi huutaa ja itkeä, on pidettävä suu kiinni ja nieltävä kyyneleet. Julkisesti minä en ainakaan itke, en anna ihmisille sitä iloa, sillä itkun keskellä olen aina heikoimmillani. Vaikka minuun sattuisi kuinka, yritän olla pirteä. Eihän sitä nyt joka päivä voi olla huonolla tuulella tai surullinen. Mutta minä olen, ainakin sisäisesti. Joka ikinen päivä.  (No ainakin melkein)

Tiedän, etten riitä ihmisille, joista välitän. He haluavat minusta jotain enemmän. Minä tiedän kyllä millainen minun pitäisi olla, että kelpaisin. Mutta kun ei minusta ole siihen. Olen pelkuri, omatunto sanoo vastaan heti. Ahdistus kasvaa kolminkertaiseksi. Olenko silloin onnellinen?

Tiedän, että minun pitäisi. Juoda alkoholia vähintään joka toinen viikonloppu. Polttaa tupakkaa vähintään aamulla ja ruuan jälkeen. Minun pitäisi kasvaa pituutta ainakin kymmenen senttiä ja laihtua saman verran.  Minun pitäisi käyttää paljon meikkiä, korkokenkiä, hienoja farkkuja, nahkatakkia… Minulla pitäisi olla kokemusta monista asioista, poikaystäviä ainakin kolme ennen nykyistä ja uusi pitäisi olla jo valmiina. Koulusta en saa pitää, se on pakkopullaa. Mielessä pitää olla vain edelliset ja seuraavat ryyppyretket. Suurin huolenaihe on taas se, että mistä saisi tupakkaa.

Minä en vain riitä ihmisille, en ole sellainen kuin he haluaisivat. Se on totuus, hyvin julma sellainen. On kyllä yrittänyt, voi että minä olenkin yrittänyt muuttua. Mutta ei, minusta ei vain ole siihen. Minä en vain kelpaa.

Toivon, että joku hakee minut pois täältä. Tahdon Jumalan luo, taivaassa minä riitän. Jumalalle minä kelpaan, hän rakastaa minua. Vaikka kaikki muut hylkäisivät minut, Jumalalle minä olen aina yhtä tärkeä. Hän ei hylkää, eikä hauku, ei vaadi muuttumaan. On lohduttavaa tietää, että kelpaan jollekin.

Tiedättekö, minä tarvitsen rakkautta. Tarvitsen sitä, mitä rahalla ei saa. Halaus auttaa aina ja toivon, että halaatte niitä ihmisiä jotka ovat teille tärkeitä. Minäkin tahtoisin halauksen… (vinkkinä vaan)

– Jossutin kuittaa

”Onko järkeä jatkaa elämää kunkaikki tärkeä kuitenkin häviää
Elää tätä päivää yksinään, itkeä kun ei kukaan välitä”

Sä oot tänään täällä taas

Juuri kaksi vuotta sitten sinä hengitit viimeisen kerran. Ehkä olit jo nähnyt enkelin ja odotit lupaa lähteä. Miten aika voikaan mennä niin mahdottoman nopeasti. Ajatella, kaksi vuotta sitten olit elossa. Kaksi vuotta sitten oli lauantai ja minulla oli hauskaa. Seuraavana päivänä kaikki muuttui, sain kuulla sinun lähteneen.

En sitä kiellä, on minulla ikävä. Mutta ei enää tunnu niin pahalta, olo on oikeastaan levollinen ja helpottunut. Sinulla on kaikki hyvin ja näämme taas jonakin päivänä. Ei kuolema pelota minua, ei yhtään. Tiedän pääseväni jonnekin parempaan paikkaan, missä ei ole enää surua. Sitä odotellessa. Huomenna olen taas lähempänä pääsyä luoksesi.

Katselin vanhoja valokuvia tänään. Halusin muistaa silmäsi, sillä ne olivat jostain syystä pyyhkiytyneet pois mielestäni. Valokuvista tuli ihmeen hyvä olo. Minuun ei sattunut enää niin paljon! Mietin onko tämä tottakaan. Tietysti sydämessäni tuntui pisto, mutta…Kyllä minua edelleen ahdistaa joinakin päivinä. Ahdistaa todella! Tuntuu kuin joku repisi sydäntä irti. Meneekö tämä koskaan ohi? Se jää nähtäväksi.

Pidä isi hauskaa, siellä taivaassa jooko? : )

Muistaen,

Jossutin

”On arkku kaunis valkoinen, sen päälle asetan kukkasen
Ja tämän laulun tarkoitus on sinun muistokirjoitus
Kun arkku hautaan lasketaan ja kirkon kelloja soitetaan
On aika sanoa hyvästi, mutta olen kanssasi ikuisesti”

Raaka-aine : Suru

Isi 

1951-2007

Hyvää syntymäpäivää!

Vuosi sitten aloitin tämän blogin. Toive taisi olla silloin, että jaksaisin kirjoittaa tätä tarpeeksi kauan :) No nythän on vuosi täynnä. Kiitänkin siis kaikkia, jotka ovat käyneet lukemassa näitä kirjoituksiani vuoden aikana. Erityisen ISO kiitos ja halaus päälle, niille jotka ovat kommentoineet. Kommentit ovat lämmittäneet sydäntä kovasti :) Ajattelin, että voisin alkaa taas kirjoittelemaan vähän enemmän. Onhan tämä lukiolaisen elämä hieman erilaista, kuin peruskoululaisen.

Arvatkaapa mikä on erityisen hieno juttu! Tämä tyttö lähtee valloittamaan Amerikkaa maaliskuussa, jos rahat saadaan kasaan. ;) Koulussani on vieras kieli & kulttuuri – kurssi, jonka pääpalkinto on… viikon matka New Yorkiin! Wouwou! :> Olen aina halunnut Amerikkaan, katsomaan Vapauden patsasta ja kaikkea. Keltaisia takseja.. pääsen itse WTC tornien paikalle. Wuhuu tästä tulee hienoa!

Mutta eipä minulla tässä muuta :) Moikataan kun tavataan!

Vielä kerran: PALJON ONNEA, oma pikku Blogi!

– Jossutin kuittaa

ps. Voisin vähän päivitellä sivuja.. uusi ulkoasu olisi paikallaan.

Oo siellä jossain mun

Joka aamu herätessään sitä toivoo, että tänään olisi se päivä jolloin tapaa ”sen oikean”. Sitä luulee päivän tuovan tullessaan jotain ihanaa ja sydäntä lämmittävää. Ihmisen, joka haluaa minut omakseen.

Illalla nukkumaan mennessään kuitenkin huomaa, ettei tämäkään päivä mullistanut elämää millään lailla, tämä oli vain yksi päivä muiden joukossa. Kukaan ei tänäänkään halunnut minua omakseen, enkä minä löytänyt itselleni sitä oikeaa.

 Jossain vaiheessa sitä luovuttaa. Lakkaa odottamasta, lakkaa toivomasta, että onni potkaisisi joskus minuakin. Luovuttaa asian Herran haltuun ja sanoo mielessään: ”Jos tämä on Herran tahto, olkoon se niin”. Mutta kuitenkin, jossain sydämen ja mielen sopukoissa kytee pienen pieni toivon kipinä siitä, että jonakin päivänä se unelmien prinssi, päivien paiste saapuisi elämään.

 Epätoivon aalto kuohuu ylitse, kun kirjautuu sisään IRC-galleriaan ja näkee ihkupokseja täynnä onnea. Kuvia selatessa huomaa kuva-albumeja täynnä rakkautta. Silmäilee kommentteja, jotka pursuavat hellyyttä ja kauniita sanoja. Pelkkä arkinen keskustelu rakkaan kanssa näyttää suloiselta.

 Minä toivon sydämeni pohjasta saakka, saavani jonakin päivänä edes ihkupoksin verran rakkautta. Jo pelkkä ajatus siitä, että olisin jonakin päivänä jonkun ihkupoksissa, tuntuu kutkuttavalta. Tai, että siviilisääty-kohdassa lukisi ”seurustelee” ja voisin liittää itseni tuohon ihmiseen. Minä en kaipaa muuta kuin rakkautta, muutakin kuin Kaikki Valtiaan Isän lämmintä rakkautta. Sellaista rakkautta, jonka näkee ja tuntee. Ettei tarvitsisi odottaa kuolemaan saakka, nähdäkseen Jeesuksen ja saadakseen edes jonkinlaista rakkautta.

 Onhan rakkaus suuri käsite, en sitä kiellä. Kaikki ajattelevat rakkautta aivan eri tavoin. Minulle rakkaus on halauksia, läheisyyttä, helliä sanoja, suukkojakin. Rakkaus on lämmin tunne sydämessä.

 Tietysti ei voi vain yhtenä päivänä alkaa seurustelemaan jonkin ventovieraan kanssa. Tarvitaan ensin tutustumista, juttelemista ja sen sellaista. Sitä maailman kauneinta ja rakkauden täyttämää päivää odotellessa. 

Jos sinulla, joka luet tätä juuri nyt, on joku, älä ihmeessä päästä hänestä irti!

Lopuksi pätkä PMMP:n kappaleesta Oo siellä jossain mun

Odotanko turhaan sua sittenkin?
Mitä jos vaan käy niin kuin muillekin?
Välimatka piinaa ja painaa mua.
Kuka päättää, ketkä saa onnistua?

Ihkupoksin verran halauksia ja Taivaan Isän siunausta kaikille!

Kovempi sydän ja kovemmat kädet!

Moi.

Eilen satojen fanien sydämet murskautuivat, kun popin kuningas Michael Jackson jätti tämän maailman. Michael Jackson oli legenda ja monet ovat fanittaneet häntä koko hänen uransa ajan eli n. 40 vuotta. Se on pitkä aika, siinä ehtii tapahtua vaikka mitä.Minulle Jackson ei ollut mitenkään erityisen tärkeä henkilö. Minun käy vain häntä sääliksi, mies parkaa. Niin paljon pahaa sai joutua kokemaan elämänsä aikana. Toivottavasti siihen mahtui jotain hyvääkin. Siitä meitä muistuttamaan jäivät Michaelin kolme lasta; Michael Joseph Jackson 12, Paris Michael Katherine Jackson 11 ja Prince Michael Jackson II, 7. Toivottavasti Michael voi nyt hyvin, rauha hänen sielulleen.

Kesä on sitten tullut. Ihanaa! Koko viikko on ollut hellettä ja se saa luvan jatkua. Parin viikon päästä lähden Espanjaaan! =) En ole oikein ollut kenenkään kaverin kanssa koko kesänä, ihanaa olla välillä ihan yksin. Minä en ole sellainen, että tarvitsisin joka päivä jtn tekemistä tai että minun pitäisi olla jonkun kanssa joka päivä. Puistattaa sellainen ajatus, sillä elämäni oli joskus sellaista. Ei ole enää. Rakastan rauhaa ja hiljaisuutta ja täsmällisyyttä. Sitä, että noudatetaan aikatauluja. Ja sääntöjä.  Minusta tuntuu nyt paljon vahvemmalta, ihan kuin kaikki olisi hyvin… ;)

Hyvää kesänjatkoa!! =)

Minusta tuntuu, että blogissa on pieni kesätauko meneillään. Kirjoitan sitten Espanjan matkasta! =)) Syksyllä palaan taas aktiivisempaan aikatauluun.

– Jossutin

 

Someone told me love will all save us.

(Otsikko: Joku kertoi minulle että rakkaus pelastaa meidät)

heippa.

Kesä on tullut! Puissa on lehtiä ja läheisellä kukkulalla kasvaa voikukkia. Koulussa reppu kevenee kovaa vauhtia, kun kirjoja kerätään pois. Ja tänä iltana kun lähdin lenkille, oli ihanan lämmin ja sillee. =) Voisin jopa tykätä tästä, kun yleensä kaikki on aika synkkää.

En oo kirjoitellu taas mitään aikoihin. Väkisin kun ei synny mitään. Nytkin tuntuu, että tää on sellasta pakkopullaa, sellasta mikä on tosi kuivaa ja tahmeeta. Yök. Sellasta mikä laittaa yökkimää. En vaan tajua! Yleensä keväällä pää pursuaa uusia ideoita ja usein lenkkeillessä tai koulussa tunneilla tulee runonpätkiä mielee. Mutta nyt on ollu pelkkää TYHJÄÄ. Ja kirjoittajalukioon pitäis niinku syksyllä mennä. Ei hyvää päivää, täst ei tuu mitään.

Olen tainnu joskus aikasemminkin mainita persoonallisuudesta. Haluaisin olla persoonallinen, sellainen kiva. Tai no toisaalta olenki, koska oon aika pikkune. Ja mun seinällä on kuvakollaasi! Ja toiselle seinälle laitan erilaisia ja erikokoisia peilejä, onks se persoonallista?? Ja eiks blogin pito oo jo erilaista. (vaikka se taitaa olla aika yleistä nykyää.) Mutta ei kukaa puhu niin syvällisii ku meiksi. Kerron asioitani netissä, koska en pysty puhumaan ihmisille. Itken blogissa, koska ihmisten edessä itkeminen tekee minusta heikon.

And they say that a hero could save us
I’m not going to stand here and wait
I’ll hold on to the wings of the eagles
Watch as they all fly away.

(Chad Kroeger – Hero)

Tämä seuraava kuulostaa ehkä TOSI itsekkäältä mutta, kyllä mä jollain tavalla olen tyytyväinen itseeni. Eikö se niin mee, että ensin pitää oppia rakastamaan itseään, ennen kuin voi rakastaa muita. =) (Mutta vihaan itteeni silti.)

 

Viettäkää ihana kesä, siunausta. =)

 

Soi kauniina muistojen kannel vaan, vaikk’ soittajat kaukana toisistaan.

Eilen sinä sitten lähdit. Keräsit osan tavaroistasi ja painoit oven kiinni. Eteisessä odottaa edelleen monta monituista pussukkaa täynnä tavaroitasi, vaatteitasi. Ehkä sinä tuletkin vielä takaisin, palaat vielä hetkeksi. Minua ahdistaa. Kaikki kävi niin nopeasti. Viikko sitten lausuit äitini korvaan ne sanat, mitä kukaan ei olisi halunnut koskaan kuulla : ”Minä en tule enää kotiin.” Mutta tulithan sinä, perjantaina. Ja saman päivän iltana äiti kuiskasi: ”Hän muuttaa pois.”  Seuraava yö oli kyynelten peittämä, itkun kastelema. Miksi sinä halusit jättää meidät. Miksi. Edelleenkään minä en voi sitä ymmärtää. Miten sinä voit noin vain unohtaa 13 vuotta? Poissa silmistä, poissa sydämestä – eikö se niin mene? Ei se mene niin. Minä en voi unohtaa. Miten voin unohtaa ihmisen, joka oli minulle enemmän isä, kuin oma haudassa nukkuva isäni osasi koskaan olla. Miten sinä kuvittelet, että minä voin koskaan unohtaa? Olisitte äidin kanssa ajatelleet edes minua, lasta.

Minulla on niin ikävä sinua. Eikö tämä jo riitä? Tule kotiin. Minä tarvitsen sinua, enemmän kuin koskaan.

Omistan tämän Sinulle, joka olit minulle maailman paras isä.

 

Tänä iltana et istu kanssani keittiössä

enkä näe sinua missään

Sinä palaat töistä toiseen kotiin

Siellä ei ole sinulle rakkautta

Olet jättänyt rakkauden taaksesi

Et tiedä, mitä olet menettänyt

Olet menettänyt minut,

eikä minulla ole enää sinua.

Olet niin kaukana, mutta silti niin lähellä

Tule takaisin kotiin

Minä rakastan sinua

(c) Jossutin

Vuosi sitten, 5.5.2008

Maanantai 5.5.2008 valkeni kauniina ja kirkkaana kevätpäivänä. Aurinko paistoi jo heti aamusta, oli melkein kesä. Aamulla lähtiessäni en tiennyt, että tästä päivästä tulisi yksi elämäni raskaimmista päivistä. Suukotin labradorinnoutajaamme Eppua ennen kuin lähdin. Silitin hänen silkkisiä korviaan. En silloin vielä tiennyt, että se olisi viimeinen kerta kun näen hänet. Epulla oli sinä päivänä eläinlääkäri, koska Epun suu oli ollut niin kipeä, että se pystyi hädin tuskin syömään tai juomaan.

Eppu lähti sinä päivänä. Hän ei koskaan enää tullut kotiin.

Kotona oli vaikea olla, koska kuulin Epun askeleita, kuulin kun se kävi juomassa keittiössä. Näin sen nukkumassa sohvan nurkassa. Eppu oli läsnä koko ajan. Lähdin kirjastoon, lenkkeilin Hugon kanssa pitkän lenkin, en vain pystynyt olemaan kotona. Kyyneleet pyrkivät silmistä joka välissä. Oli pakko paeta vessaan itkemään. Sinä iltana kävin nukkumaan nenäliinapaketti kädessä. Tai no, ei sitä uneksi voinut kutsua. En minä paljon nukkunut.

Joka päivä sen jälkeen olen odottanut Eppua kotiin. En voi hyväksyä, en edes halua, että Eppu on kuollut. Poissa. Meidän Eppuko, tuhkana pahvipurkissa?! Ei varmasti, ei todellakaan. Eppu on täällä, sydämessä. Kotona. Mökillä. Joka paikassa.

Nyt tätä kirjoittaessani olen miettinyt Eppua ja ikävä kasvaa vain. Oletteko koskaan kokeneet sellaista tuskaa, mikä repii sisuskalut riekaleiksi ja salpaa hengityksen. Tahtoisin nyt yhä enemmän, että Eppu olisi tässä. Miksi piti tapahtua näin? Miksi? Eppu oli vasta 11v ja todella hyvässä kunnossa. Yksi kasvain, joka vei kaiken. Yksi pistos, kaikki on poissa. Lopullisesti.

Monet varmasti ajattelevat, että olen jotenkin hullu tai outo, kun suren ”koiraa” vielä vuodenkin päästä. Mutta jos te kaikki, jotka tämän luette olisitte tavanneet meidän Epun.. Ehkä te silloin ymmärtäisitte. Tai no tuskin, ei tätä kukaan ymmärrä. Miten voisikaan, Eppuhan oli vain ”koira”. Ehkä kaikille muille, mutta ei todellakaan minulle. Ja turha tulla edes väittämään muuta. Ehkä olen jotenkin outo, kun itken koiraa, mutta ainakin minä helvetti sentään rakastin. Ja rakastan edelleen. Eikä sitä rakkautta kukaan ota minulta pois. Eppu oli jotain niin hienoa, Eppu oli enemmän kuin koira. Tietäkää se!

– Jossutin

Untasi en voi rakkaani estää

mutta tämä rakkaus,

rakkaus kestää.

Kaipaus ei kuole, ikävä ei katoa

niin kauan kuin sinut muistan

niin kauan sinä elät

(c) Jossutin

Hän on mun mukana, meen mihin meen.

” En haluu olla vain viikonloppu-uskovainen.”

Näin laulaa Ella Lahtinen laulussaan Hän on mun mukana. Voin yhtyä hänen lauluunsa, koska olen vihdoin löytänyt suunnan elämässäni. Ja se suunta on ylöspäin, koska sieltä tulee apu. Ei minulla ole mitään todisteita siitä, että apu tulisi mutta olen lohduttautunut usein ajatuksella, että Jumala auttaa. Jumala auttaa minua, oli ongelma mikä tahansa. Jeesus nostaa minut ylös kaikista sudenkuopista.

Olen päättänyt, etten jaksa enää hävetä sitä, että olen uskovainen. Voin kertoa sen päin naamaa kaikille jotka kysyvät. Minä olen uskovainen, uskis, mitä vain. Minulla ei ole mitään hävettävää. Sillä on olemassa yksi, joka ei jätä minua yksin. Ei koskaan. Jos joku ei siedä näitä ns. jeesusjuttuja se on hänen ongelmansa. Minun ei tarvitse enää koskaan kantaa ongelmiani yksin.

Oikeastaan 30.4.2009 Vappugospel muutti kaiken. Siellä tuli ihanan rauhallinen ja levollinen olo. Tajusin, että tämähän se minun elämäni suunta on. Ei minulla ole enää mitään muuta tietä, jota kulkea. Kohotan katseeni ylöspäin, sieltä tulee minulle apu.

Hyväksyn sen, että kaikki eivät usko Jeesukseen. Mutta ei heidän tarvitse myöskään tulla sanomaan minulle, että mitään Jumalaa ei ole. Sillä minulle Jumala on.

”En yksin jaksa uskoa, pyydän: mua vahvista
En omin voimin taistella, olethan tukena
Ja kunnes pääsen luoksesi luotan armoosi
Kunnes näen kasvosi katson ristiisi”

moi.

Päivityksiä.

Keväistä sunnuntaita kaikille!

Hassuu, olen kirjoittanut tänne viimeksi 10.päivä. Ei minun pitänyt näin useasti kirjoittaa. Noh, ei se haittaa. Tarvitseeko kaiken aina olla niin täsmällistä, suunniteltua ja hienoa! EI!

Tuntuu jotenkin oudolta, aika mukavalta. Kevät tulee. Paitsi eilen vähän suutuin parille kaverille, mutta en jaksa olla enää vihainen. Jos he eivät halua minua mukaansa, ei se haittaa. Kyllä minä sen kestän, olisin vain halunnut kuulla sen suoraan. Noh. Ehkä jonakin päivä minäkin pääsen kyytiin. Ja KESÄ tulee. Se on enemmän kuin mahtavaa..

Tekisi mieli juosta ulkona. Siellä on nättiä. Ja ois mahtavaa pomppia trampoliinilla! Olisikohan aika jo laittaa se kuntoon? Yleensä vapun tienoilla sillä on voinut jo hyppiä. Ja Josefiinan temppukoulu avaa ovensa jälleen. Kolmas vuosi pyörähtää käyntiin. ( Se aloitti vuonna 2006.) ps. Älkää kysykö. :D

Mitäköhän sitä vappuna puuhailisi! Vappugospel vois olla aika jees. Tai sit vain hengailu kaupungilla tai muualla. Olispa aurinkoista ja lämmintä. =)

Tekisi mieli kirjoittaa tarina katulapsesta nimeltä Joonatan. Tai Ingrid. Tai jotakin! On vaan aika mahti fiilis. Ja nälkä.

Iloista kevään kulkua, aurinko näyttäköön tietä!

– Jossutin

ps. Päivittelin kirjalistaa, tietosivua ja runosivua! Käykää kurkkaamassa! Palaillaan.