Maanantai 5.5.2008 valkeni kauniina ja kirkkaana kevätpäivänä. Aurinko paistoi jo heti aamusta, oli melkein kesä. Aamulla lähtiessäni en tiennyt, että tästä päivästä tulisi yksi elämäni raskaimmista päivistä. Suukotin labradorinnoutajaamme Eppua ennen kuin lähdin. Silitin hänen silkkisiä korviaan. En silloin vielä tiennyt, että se olisi viimeinen kerta kun näen hänet. Epulla oli sinä päivänä eläinlääkäri, koska Epun suu oli ollut niin kipeä, että se pystyi hädin tuskin syömään tai juomaan.

Eppu lähti sinä päivänä. Hän ei koskaan enää tullut kotiin.

Kotona oli vaikea olla, koska kuulin Epun askeleita, kuulin kun se kävi juomassa keittiössä. Näin sen nukkumassa sohvan nurkassa. Eppu oli läsnä koko ajan. Lähdin kirjastoon, lenkkeilin Hugon kanssa pitkän lenkin, en vain pystynyt olemaan kotona. Kyyneleet pyrkivät silmistä joka välissä. Oli pakko paeta vessaan itkemään. Sinä iltana kävin nukkumaan nenäliinapaketti kädessä. Tai no, ei sitä uneksi voinut kutsua. En minä paljon nukkunut.

Joka päivä sen jälkeen olen odottanut Eppua kotiin. En voi hyväksyä, en edes halua, että Eppu on kuollut. Poissa. Meidän Eppuko, tuhkana pahvipurkissa?! Ei varmasti, ei todellakaan. Eppu on täällä, sydämessä. Kotona. Mökillä. Joka paikassa.

Nyt tätä kirjoittaessani olen miettinyt Eppua ja ikävä kasvaa vain. Oletteko koskaan kokeneet sellaista tuskaa, mikä repii sisuskalut riekaleiksi ja salpaa hengityksen. Tahtoisin nyt yhä enemmän, että Eppu olisi tässä. Miksi piti tapahtua näin? Miksi? Eppu oli vasta 11v ja todella hyvässä kunnossa. Yksi kasvain, joka vei kaiken. Yksi pistos, kaikki on poissa. Lopullisesti.

Monet varmasti ajattelevat, että olen jotenkin hullu tai outo, kun suren ”koiraa” vielä vuodenkin päästä. Mutta jos te kaikki, jotka tämän luette olisitte tavanneet meidän Epun.. Ehkä te silloin ymmärtäisitte. Tai no tuskin, ei tätä kukaan ymmärrä. Miten voisikaan, Eppuhan oli vain ”koira”. Ehkä kaikille muille, mutta ei todellakaan minulle. Ja turha tulla edes väittämään muuta. Ehkä olen jotenkin outo, kun itken koiraa, mutta ainakin minä helvetti sentään rakastin. Ja rakastan edelleen. Eikä sitä rakkautta kukaan ota minulta pois. Eppu oli jotain niin hienoa, Eppu oli enemmän kuin koira. Tietäkää se!

– Jossutin

Untasi en voi rakkaani estää

mutta tämä rakkaus,

rakkaus kestää.

Kaipaus ei kuole, ikävä ei katoa

niin kauan kuin sinut muistan

niin kauan sinä elät

(c) Jossutin