Eilen sinä sitten lähdit. Keräsit osan tavaroistasi ja painoit oven kiinni. Eteisessä odottaa edelleen monta monituista pussukkaa täynnä tavaroitasi, vaatteitasi. Ehkä sinä tuletkin vielä takaisin, palaat vielä hetkeksi. Minua ahdistaa. Kaikki kävi niin nopeasti. Viikko sitten lausuit äitini korvaan ne sanat, mitä kukaan ei olisi halunnut koskaan kuulla : ”Minä en tule enää kotiin.” Mutta tulithan sinä, perjantaina. Ja saman päivän iltana äiti kuiskasi: ”Hän muuttaa pois.”  Seuraava yö oli kyynelten peittämä, itkun kastelema. Miksi sinä halusit jättää meidät. Miksi. Edelleenkään minä en voi sitä ymmärtää. Miten sinä voit noin vain unohtaa 13 vuotta? Poissa silmistä, poissa sydämestä – eikö se niin mene? Ei se mene niin. Minä en voi unohtaa. Miten voin unohtaa ihmisen, joka oli minulle enemmän isä, kuin oma haudassa nukkuva isäni osasi koskaan olla. Miten sinä kuvittelet, että minä voin koskaan unohtaa? Olisitte äidin kanssa ajatelleet edes minua, lasta.

Minulla on niin ikävä sinua. Eikö tämä jo riitä? Tule kotiin. Minä tarvitsen sinua, enemmän kuin koskaan.

Omistan tämän Sinulle, joka olit minulle maailman paras isä.

Tänä iltana et istu kanssani keittiössä

enkä näe sinua missään

Sinä palaat töistä toiseen kotiin

Siellä ei ole sinulle rakkautta

Olet jättänyt rakkauden taaksesi

Et tiedä, mitä olet menettänyt

Olet menettänyt minut,

eikä minulla ole enää sinua.

Olet niin kaukana, mutta silti niin lähellä

Tule takaisin kotiin

Minä rakastan sinua

(c) Jossutin