Elän nyt maaliskuun 2009 viimeisiä päiviä. Pian on huhtikuu ja kevät tulee. Miten ihanaa, mutta onko? Onko tämä elämä yhden kevään varassa? Minulle, 9-luokkalaiselle on. Vielä on yksi kevät aikaa nostaa ja korottaa numeroita, vaikka ei siitä ole enää hyötyä, koska yhteishaku meni jo. Ohhoh. En oikein jaksaisi käydä koulua… en jaksaisi mitään.

Välillä tuntuu kuin olisin pelkkä robotti. Teen kyllä kaiken, käyn koulussa, nauran ja lenkkeilen. Syön, juttelen kavereiden kanssa, matkustan, katson telkkaria.. Minä elän kyllä, mutta tuntuu kuin jotain puuttuisi, jotain mikä saisi sisinpäni heräämään eloon. Millä minä sen tyhjyyden sisältäni täytän? Ei ole mitään, ei yhtään mitään.

Toisinaan minulla on hyvä olla. Viimeksi viime viikonloppuna, kun matkustin Keski-Suomeen ystävälleni. (Kiitos, oli kiva reissu!) Palasin silloin ikään kuin ajassa taaksepäin, takaisin menneisyyteen. Niiden ihmisten luo, olin niiden kanssa jotka ennen edustivat hyvin keskeistä roolia elämässäni. Missä he ovat nyt? Olenko minä tahtomattani luisunut kauas heistä, luisunko päivä päivältä kauemmas? Sillä mikään, mikään ei tule olemaan niin kuin joskus oli. En saa enää vanhaa takaisin, vaan minun pitää rakentaa uutta ja kestävämpää. Mutta kun en millään konstilla jaksaisi. Minun pitäisi aloittaa kaikki. Millä minä korvaan ne kaikki vuodet?

Kun peruskoulu loppuu, alkaa uusi elämä. Entistä ehonpana. Pelottavaa. Joudun kohti uutta tuntematonta, jotakin mistä en tiedä, mitä en tunne.  Minut heitetään vielä kauemmas entisestä, turvallisesta lapsuudesta, siitä lapsen silmin katsotusta maailmasta missä joskus elin. Minusta tulee aikuinen, minä kasvan. (JOO, tiedän en kasva pituutta enää.)

Ja tiedättekö. Jonakin päivänä, jonakin päivänä teidän ei tarvitse hävetä minua. Minusta tulee vahva, vahvempi. Ja silloin kukaan, kukaan tässä maailmassa ei saa minua horjumaan.

Kaatakaa minut kun vielä voitte.

-Jossutin

ps. Minusta kateelliset / kiusaajat ovat raukkamaisia.