Luin Johanna Ervastin kirjan Jäähyväiset Einolle. Se kertoo 3-vuotiaasta Eino pojasta, joka saa aivoverenvuodon. Yhdeksän viikkoa sairaalassa vietettyään Eino nukkuu pois. Kirja on niin surullinen, että tuli tippa silmään.

” Rakas Eino, äiti ja isä ovat tässä. Meidän tulee sinua valtava ikävä. Olisimme niin käsittämättömän paljon halunneet pitää sinut. Emme antaisi sinua nytkään pois, mutta sinä olet jo lähtenyt, Eino-kulta. Hyvää matkaa. ” (kirjasta Jäähyväiset Einolle, Johanna Ervast)

Voiko vanhempi kokea mitään kamalampaa? Vaikka en itse ole äiti, en edes tiedä mitä äitiys on. Silti minua sattuu, koskee niin paljon lukea tuollaista kirjaa. Rakkaus paistoi tuosta kirjasta, se oli niin läsnä. Suru myös. Mutta miten pahalta tuosta äidistä, isästä ja muista sukulaisista on tuntunut? Kipu on ollut kestämätön. Ja vielä kun he tiesivät mitä on edessä, he tiesivät että Eino kuolee.

Käsittämätöntä, miten toisen kokema suru voi sattua niin paljon. Minuun, 16-vuotiaaseen tyttöön, joka luki tuota kirjaa kyyneleet silmissä puoli yhden aikaan lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Minuun sattui, pystyin kuvittelemaan tilanteen, sairaalan, Einon, kaiken. Elin tuossa kirjassa mukana kaikki ne hetket, sairastumisesta viimeiseen asti. Niin viatonta, niin surullista. Niin totta. : ’(

Te kaikki pienet enkelilapset, nukkukaa hyvin.

– Jossutin

”Niille, joilla on nauravat korvat,
ja joilla silmät on lapsien.
Selässä lounatuulen ajaa viiriäiset ja varpuset,
kun tuuli ylittää tuhat rajaa sylissään hilpeät sävelet. ”