Miksi mun pitäisi mielyttää kaikkia? Ei, ei mun tarvitse. Mutta en halua riitoja, enkä halua kuulla asioita, mitä musta puhutaan. Se tuntuu niin pahalta juuri nyt. Miten voikaan sanat satuttaa niin? Tai ei oikeastaan, pelkkä katse riittää. En tiedä miten päin olla, kun tuntuu että koko ajan joku katsoo, arvostelee, halveksuu.

Mä haluaisin viettää aikaa ihmisten kanssa, tuntea itseni hyväksytyksi. Mutta miten mä voin, kun puukkoja tulee niskaan? Ja kaikki mitä teen, on jotenkin väärin. Ja kun mulla on mukautettu matikka, voi luoja. Mä oikeasti tarvitsen sitä, mä tarvitsen tukea ja kannustusta. Ja mitä saan? Mut murskataan lyttyyn, viimeisetkin itsetunnon rippeet painetaan maan rakoon ja vielä kävellään yli. Miten ihminen voi tuntea itsensä pidetyksi? Hyväksytyksi? Edes ihmiseksi?

Pituus. Tuo kauhea asia elämässäni! Joka ikinen päivä se tulee vastaan. Hyväntuulista läppää, sen vielä kestää. Mutta se sarkasminen piikittely. Ja kaikki korkeat kaapit, hyllyt ja painavat esineet. Liian isot vaatteet, kengät. Kaikki ihmiset joita joutuu katsomaan ylöspäin, tuntuu kuin olisi alempi arvoinen kuin muut. Joka paikassa on isoja ihmisiä, pitkiä ja voimakkaita. Kuka tahansa pystyisi heittämään minut kolmannesta kerroksesta ja se olisi Jossun loppu se. Ihmiset luulevat että olen heikko, enkä osaa laittaa vastaan. No en niiin, myönnän sen.

”Pelkkiä haaveita kannan sylissäni
Näitä haaveita kannan läpi koko elämäni”

– Jossutin