Asemalta kaikuivat kuulutukset

Ihmiset ovat hassuja, niin erilaisia. Miten kuvailisin itseäni?

Keskivertoa lyhyempi tapaus, vaaleat hiukset hieman yli olkapään. Siniharmaat silmät, joista kuultaa pelko ja epävarmuus. Oikeassa ranteessa ponnareita ja puuhelmiä. Neuletakkeja, huppareita. Melkein aina huivi kaulassa. (Ja hopeinen rippiristi!) Hieman liian isot farkut (en koskaan löydä sopivia). Ruskeat tennarin tapaiset kengät, liian isot nekin. Maastonvihreä Marimekon olkalaukku, jossa on pieni siili alareunassa. Laukku pursuilee mitä kummallisempaa tavaraa, kirjat ovat siistissä rivissä sen sisällä. Globe Hopen Hellurei-niminen penaali.  Vasemmanpuoleisessa pikkutaskussa silkkinen lompakko (jossa on aina kaakaokupillisen verran rahaa). Vetoketjullisessa taskussa bussikortti, punaisia päänsärkytabletteja, pussillinen salmiakkijenkkiä ja muuta sälää. Mp3soitin ladattuna täyteen musiikkia, surullisia kappaleita, elämää täynnä. Ulos lähtiessäni puen päälleni harmaan villakangastakin ja ison harmaan huivin. Käsiini vedän mustat lapaset.

Rakastan ihmisiä. Miten kaikki ovat niin erilaisia. Miten joku voikaan kantaa jotakin vaatetta niin hyvin? Kuinka paljon ihmiset miettivät tyyliään?

Voisin istua tuntikausia rautatieasemalla (tai lentokentällä) ja katsella ihmisiä. Imeä itseeni lähtemisen meininkiä ja matkakuumetta. Eri maiden ja kaupunkien tuoksua. Lähteviä junaan kiiruhtavia ihmisiä. Asemalle saapuvia, matkasta väsyneitä ihmisiä. Ihmisiä, jotka tapaavat pitkän ajan jälkeen. Halauksia ja iloisia huudahtuksia. Äitejä komentamassa jälkikasvuaan.

Tällaista tänään. Heippa! :)

 

– Jossutin

Minun vuoroni tulee vielä
vielä minut huomataan
tulee päivä jolloin joku näkee
minut sellaisena kuin minä nään

(Egotrippi – Nämä ajat eivät ole meitä varten, muokkasin hieman sanoja..)

Bittersweet memories

Heissan,

Oikeastaan minulla ei ole mitään sanottavaa. Tai on, mutta en viitsi tai edes jaksa jauhaa samoja asioita artikkelista toiseen. Voisin tietysti olla ihan hiljaa, mutta toisaalta. Niin, en tiedä.

Minusta tuntuu, että tämä blogi on jo aikansa elänyt. Kaikki on jo nähty. Onko minulla enää mitään annettavaa? Olenko kirjoittanut jo kaikesta. En, mutta silti. Kuten jo edellä mainitsin, jauhan aina samaa. Ihan aina, niin kuin nytkin. ”Yhyy, en jaksa elää!” – tyyliin. Mikä oikeus minulla on valittaa? Ei mikään. Miksette sano sitä minulle? Sanotte niitä asioita, jotka minä haluan kuulla etc.

Toisaalta, ei minulla ole muuta kuin tämä blogi. Jos minä luovun tästä niin… tämä on elämäntyö, haluan kirjoittaa tätä ainakin kaksi vuotta. Vuosi oli välietappi, tahdon enemmän. Olisi tietysti ihan kiva saada jtn sisältöä elämään, että voisi kirjoittaa välillä jostain iloisistakin jutuista. : ) Ehkä jonakin päivänä vielä.

Olen niin ylpeä tästä blogista. Tämä on minun. Olihan minulla aikaisemminkin blogi (muistelen sitä lämmöllä), se oli ihan ihka ensimmäinen. Siitäkin olin niin ylpeä. Sain idean koko blogin pitämiseen Liisanblogi.net – kirjasta. Vaikka siinä kyllä ihmiset kommentoivat enemmän. Ja onhan tähän minunkin blogiin tullut mukavasti kommentteja, KIITOS niistä :) Ihanaa, kun tietää että joku lukee. Voisin joskus pitää arpajaiset kaikkien lukijoiden kesken! Tai sitten vähän kartoittaa, kuinka moni tätä lukee. Joo hei! Voisin tehdä kyselylomakkeen… :)

Noh katsellaan tuleeko mistään taas mitään. Heippa! Laittakaa kommenttia, vanhojakin artikkeleita saa lukea! :)

– Jossutin

Ps. Käykää katsomassa (tai siis kuunnelkaa) youtubesta tällainen:

http://www.youtube.com/watch?v=ormiX-57OVw&feature=related

Aivan ihana.

En syytä elämästäni muita kuin itseäni

Hei taas,

Mietinkö minä liikaa asioita? Pitäisikö vain yrittää unohtaa tämä maailman pahuus ja keskittyä niihin hyviin asioihin elämässä? Mutta se on liian vaikeaa. On helpompi sanoa olevansa huono kuin kehua itseään. Itsekehu ei taida koskaan olla hyvästä, siitä tulee ylimielinen kuva. Mutta välillä tekisi mieli vain sanoa olevansa hyvä, kaunis ja ihana. Mutta samalla katuu ajatuksiaan, kun katsoo peiliin ja säikähtää omaa kuvaansa. Minulle on käynyt usein niin. Pelkään itseäni.

 Luulin, että olisin saanut enemmän itsevarmuutta, mutta taisin olla väärässä. Pienikin vastoinkäyminen niin olen jo maassa. Miten se on edes mahdollista? En tajua itseäni ja muitakin pitäisi ymmärtää. Miten minä voin auttaa muita, kun omatkin asiat ovat päin seiniä? Miksi vaaditte minulta sellaista mitä en pysty antamaan. Miksi minulta ylipäätään vaaditaan mitään, kun ei minua mihinkään tarvita. Paitsi tekemään asioita toisten puolesta, auttamaan kaikissa asioissa mitä kyseinen henkilö ei jaksa tehdä. No, minähän teen.

 Tuntuu taas, ettei mistään tule yhtään mitään. Miksi minun pitää aina kuvitella liikoja? Miksen voi elää tässä hetkessä? Onko minun aina pakko mennä asioiden edelle? Elänkö minä ns. varastoon tätä elämää. Olen elänyt pääni sisälläni elämäni miljoona kertaa läpi. Minulla on talot ja lapset valmiina päässäni. Mutta mistä minä tiedän, tuleeko mistään mitään? Eihän mikään mene ikinä niin kuin on suunnitellut tai kuvitellut. Ei tämä elämä ole elokuvaa, jonka voi itse kirjoittaa valmiiksi. Pitäisi luottaa, että Jumala on tehnyt sen meidän kaikkien puolesta ja niin edelleen. Tuntuu vain, etten jaksa luottaa siihen. En jaksa luottaa edes itseeni. En osaa arvioida kuinka kauan jaksan, onko minusta mihinkään.

 Oikeastaan tämä itseinho ei edes auta. Ei kukaan koskaan ota kantaa mihinkään. Kukaan ei sano niitä sanoja, mitkä minä haluaisin kuulla. Mitä minä edes haluan? Sen kun tietäisi, niin olisi aika mukavaa. Haluanko minä vain huomiota? Ehkä, en tiedä. Jonkun pitäisi huutaa minulle kurkku suorana, sanoa suoraan että pitäisi lopettaa tämä itsensä sääliminen. Mutta kun ei kyse ole pelkästään siitä, että säälisin itseäni. Jossain syvemmällä on jotain. Asiat ovat niin hullusti, niin sekaisin etten itsekään tiedä mitä tunnen. Jonkun pitäisi tehdä diagnoosi ja sanoa mikä tässä elämässä on mennyt vikaan. Missä vaiheessa kaikki alkoi mennä alamäkeä? Sitä kohtaa minä en osaa nimetä.

 Jos elämästäni tehtäisiin elokuva, pääosan esittäjä sekoaisi varmasti. Oikeastaan on hauska leikitellä ajatusta, että minusta tulisi jotenkin kuuluisa. Kirjailija tms. Haluan vaikuttaa ja jättää ihmisiin pysyvän jäljen, vaikka tiedän, ettei minusta ole siihen. Tai en minä tiedä. Haluan, että vielä kuolemani jälkeen minut muistetaan. Että kirjoistani tulisi kuuluisia. Ainahan sitä voi toivoa. Mutta entä sitten kun toivoa ei enää ole?

 Haluaisin nyt olla kahden henkilön kanssa. Puhua. Kertoa heille kaiken, minkä olen jättänyt kertomatta. Te tunnistatte itsenne tästä kyllä. Varsinkin, jos sanon että olemme tunteneet yli yhdeksän vuoden ajan. Teidän kanssanne minä haluaisin olla juuri nyt. Vaikka olette lähellä, olette silti niin kaukana. Vai olenko se minä, joka on menossa poispäin? Haluaisin olla teillekin enemmän. Haluaisin riittää teillekin. Ja kaikille. Mutta en tiedä riitänkö. Niin, riitänkö?

 Haluaisin vastauksia, vakuutteluja siitä että kelpaan. Mutta toisaalta, eivät nekään auta. Auttaako mikään? En edes osaa ottaa apua vastaan, niin miten minua voi auttaa. En tiedä. Olen hukassa. Olisi edes yksi ihminen, joka seisoisi tässä minun vieressäni ja voisin luottaa siihen että hän pysyy siinä. Mutta niin ei taida koskaan olla. Mistään ei tule mitään. Alan olla liian uupunut.

 – Jossutin kuittaa

Sitä oppii vihaamaan helvetisti itseään
Jossa ote itsestään, se rupee lipeää
Kunnes lopulta löytää itsensä lähtöpisteestä

Haluisin jotain pysyvää mun elämään
Että oppisin elämään sitä kuuluisaa elämää
Mutta ei kukaan oo jaksanu sitä opettaa,
Vaan ne ekan esteen jälkeen lähti pakenemaan
Ja jätti mut tänne yksinäisyyteen
Onnellisten ihmisten toiseen puoleen
En jaksa enää pettyä uudelleen

(Harhakuvitelma – Vie mut sinne missä ei satu)

Kumarassa kuljemme, heikkouksia peitellen

Hymyilen. Ehkä kaikki ei ollutkaan vielä tässä.

Tänään kaikki on sujunut paremmin kuin ennen. Ahdistus on pysynyt piilossaan yhden kokonaisen päivän. Ja toivon, ettei se aio tulla takaisin ihan äkkiä. Tällaiseen olotilaan voisin jopa tottua. Vai kuvittelenko taas liikoja? Miten yksi ihminen, aivan ventovieras, voi saada minut hymyilemään näin. Aivan arkista jutustelua ja olen ihan myyty. Sydän ihan pakahtuu! Vai luotanko taas liikaa? Ei, en. Tämä on erilaista kuin ennen. Niin haluan ainakin uskoa.

Jossain kuitenkin kytee pelko. Entä jos olen kuvitellut kaiken? Että pian kaikki puhkeaa saippuakuplan tavoin? Ei kai pitäisi miettiä liikaa. Pitäisi antaa aikaa, antaa asioiden mennä omalla painollaan. Rauhoittua. Hengittää. Kuunnella mitä toisella on sanottavaa. Uskaltaa tehdä seuraava siirto, ottaa riski. Täytyy uskaltaa hypätä tuntemattomaan, antaa kohtalon kuljettaa.

Asiat menevät aina niin kuin ne on tarkoitettu. Ahdistusta ei ehkä jatku loputtomiin. Ehkä jossain on minulle onni. Jossain tuolla joku odottaa minua. Minun täytyy vain löytää hänet. Vai olenko jo löytänyt? En tiedä, tiedätkö sinä? Miten minä olen joskus miettinyt tästä elämästä luopumista? Tai kyllä minä ymmärrän, sitten kun ahdistus taas on täällä. Silloin minä taas olen valmis jättämään kaiken. Mutta tänään, tänään ei ole se päivä.

Eräs ihminen sanoi, että hänestä olisi mukava lukea kirjoituksiani. Tässä sitä nyt taas on. Löysin innostuksen! : )

 

Nouskaa ja nostakaa kätenne
te olette vahvoja noin
Nouskaa ja näyttäkää itsenne
te olette kauniita noin

(happoradio – olette kauniita)

 

– Jossutin kuittaa : )

 

Lauantai

Heissan,

Nyt on lauantai. Tänään jossain syntyy lapsi, ehkä useampiakin. Tänään joku henkäisee viimeisen kerran. Ja silti on ihan tavallinen lauantai.

Nyt on syysloman lauantai. Saan nukkua vielä kaksi yötä, ennen kuin pitää mennä kouluun. En jaksa mennä kouluun. Lomat on kusetusta, niistä tulee liian hyvä olo. Aivan liian hyvä olo… Kun saa olla kotona, kavereiden kanssa, ei tarvitse opiskella, ei tehdä mitään. Sitä minä rakastan: kun ei tarvitse tehdä mitään. Voisin tuijottaa kattoon ties kuinka monta tuntia, enkä tylsistyisi. Ajatuksia on liikaa, pää on liian pieni niiden säilytykseen.

Onneksi on tämä blogi. Ja te rakkaat lukijat :)

Sinä, minä, me. Järkyttävän ihana yhtälö, jonka minäkin haluaisin kokea joskus. Edes yksi päivä, jos saisin edes yhden päivän olla jollekin se tärkein. Se oikea ihminen. Edes yksi päivä.

Jonakin päivänä sitä lakkaa toivomasta. Lakkaa odottamasta. Tänään taitaa olla se päivä.

 

nyt katsoo peilistä

kasvot haalistui

tyhjät silmät vain

heijastaa mennyttä

(sara- uusi ihminen)

– Jossutin kuittaa

Kun on saavuttu siihen pisteeseen, ettei mikään ole varmaa.

Olen taas tässä.

Mitä minulle kuuluu?

Niin, sen jos tietäisin. Olisin taas hieman viisaampi. En osaa tulkita edes itseäni, miten kamala olenkaan. Minun pitäisi tuntea itseni. Miten voin tuntea muita, osata tulkita heidän käyttäytymistään? Entä sitten, kun minulla on pieni vauva, joka tuhisee pinnasängyssään… entä jos en osaa tulkita sitä. Mitä jos äidinvaistoa ei olekaan? Tai ylipäätään yhtään mitään. Olenko minä oikeastaan yhtään mitään? Ketä varten minä täällä olen?

Olisi niin ihanaa, jos joku sanoisi minulle mitä pitää tehdä. Miten ajatella. Miten olla. Miten voisin taas oppia luottamaan siihen, että kaikki järjestyy? Miten oppisin uskomaan? Voiko tätä elämää oppia? Missä ovat kirjat, joista saa vastaukset. Pitääkö kaikki aina oppia virheistä? Kuka sellaista kestää? Vai olenko minä erilainen siinäkin suhteessa? En kestä paineita.

Olen todella hukassa juuri nyt. En tiedä yhtään minne menisin tai mitä tekisin. Sisimmässäni myrskyää. Ahdistuksen aallot lyövät sydämeeni kuin meren aallot rantakiviin. Tiedättekö, silloin kun on oikein kova myrsky. Tuuli riepottaa puita ja meri hallitsee kaikkea. Jokainen pakenee sen voiman tieltä. Sade piiskaa ikkunaa ja tuntuu kuin katto lähtisi lentoon. Sellaiselta minusta tuntuu. Epätoivoiselta.

Jonakin päivänä sitä lakkaa odottamasta, että kaikki muuttuisi. Minä tiedän, ettei mikään muutu. Vai onko kaikki kiinni minusta? Jos minussa onkin vika? Pitääkö _minun_ muuttua, jotta kaikki muu muuttuisi? En tiedä, en yhtään.

Olen tainut kadottaa uskoni. En tunne Jumalaa enää lähelläni. Hän hylkäsi minut. Tai sitten se olin minä, joka hylkäsi Hänet.

 

Millainen on se taivas,
jota ei löydetty koskaan?
Olen kuullut paljon siitä,
Osan jopa omasta suustani

(Apulanta – Koneeseen kadonnut)

Vielä tästä noustaan

Ihan kuin kaikki alkaisi selkiytyä pikku hiljaa. Niin kuin tämä koko elämä. Nytkin on ihan hyvä olo. Tämä on tosi hassua, miten voi olla näin hyvä olo. =) Mutta silti, ei tämä ole ohi. Niin mikä? Tämä ”tilanne”. Ahdistaa välillä aivan kamalasti. Varsinkin iltaisin, kun kaikki jutut alkaa pyöriä päässä niin kovaa vauhtia ettei itse pysy mukana.

Olen alkanut arvostaa itseäni enemmän. Otan itseni vakavasti ja yritän olla tekemättä asioita, jotka tuntuu pahalta. Tai jos mulla on paha olo jostain asiasta, niin yritän muuttaa sen. Annan itseni tuntea, annan itselleni tilaa. Ei mun tarvitse jaksaa ihan kaikkea, mäkin saan olla väsynyt. Ja pyytää apua. Sitä en vielä osaa! Olen myös alkanut sanomaan vastaan. En suostukaan enää ihan kaikkeen ; ) Mun pitää antaa vastusta, en saa luovuttaa niin helpolla. Silti on vielä paljon tehtävää. Täytyy yrittää jaksaa!

Toivottavasti jaksan pitää pintani yhdessä asiassa, mitä en missään nimessä halua tehdä. Tai oikeastaan se on paikka, jonne en haluaisi mennä. Tiedän vain, että eräät ihmiset saattavat loukkaantua jos jänistän. Mutta kun en minä halua! Jossain menee munkin sietokyvyn raja ja se raja on tässä.

Mä nousen tästä vielä! Vaikka te yritätte kaataa mut kokoajan, mä nousen aina uudestaan. Jos luulitte, että pääsette musta eroon näin helpolla niin olette väärässä! Mä en luovuta, en ainakaan tänään. Huomenna asiat voi olla toisin, mutta tänään mä kestän kaiken.

Katotaan vaan, niin seuraavassa kirjoituksessa itken taas kun en jaksa…

– Jossutin

 

Ps. Mullakin on tunteet.

Harteillaan vuosien hiljaisuus

Kävelen luokan eteen. Kädessäni on rypistynyt paperi. Minua pelottaa. Kolmekymmentä kolme silmäparia tuijottaa minua. Nielaisen ja aloitan vapisevalla äänellä. Tunnen kuinka päässäni alkaa humista. Silmäparit tuijottavat minua, vain minua, pelkästään minua. Paperi putoaa kädestäni, voin kuulla kuinka se osuu lattiaan. Tulee aivan hiljaista.

Käteni on luokan oven kahvassa, en tiedä kuinka saan sen auki. Kyyneleet valuvat jo poskille ja askeleeni kaikuvat tyhjällä käytävällä. Mielessäni on vain yksi ajatus: Minun on päästävä ulos. Saan oven auki ja vastassani on kylmä syysilma. Vedän kiivaasti henkeä, useaan kertaan. Tuuli kuivaa kyyneleeni, joita tulee koko ajan lisää. Voi hyvä Jumala, älä anna minun kuolla nyt. Seison keskellä tyhjää koulun pihaa ja lähetän hätäisiä rukouksia taivaaseen.

Viimein saan hengitykseni tasaantumaan. Pyyhin silmiäni, ne ovat itkusta ja pelosta turvonneet. Kuulen, kuinka joku avaa oven. Samassa tunnen käden olkapäälläni, säpsähdän. Liikahdan nopeasti pois päin. Minulle ojennetaan takkia. Puen sen nopeasti päälleni. Joku antaa minulle laukkuni ja kaulahuivini. Ympärilleni alkaa kerääntyä ihmisiä, joku yrittää halata, mutta tönäisen hänet pois. Pidän katseeni maassa ja selvitän tieni ihmismassan läpi. Tunnen ne kaikki kolmekymmentäkolme silmäparia selässäni kun kävelen pois.

 

– Jossutin kuittaa

Missä meet ja ootko yksin

Pesualtaassa on muumimukeja, hemulin naama on saippuassa. Antti Tuisku laulaa media playerissa keittiön pöydällä. Minun käteni ovat veden alla, tiskiharja puoliksi pinnalla. Fysiikan kirja on avattuna ja luettuna pöydällä. Kynät lentäneet pitkin poikin. Sinä olit taas siinä.

Aivan samanlaisena kuin ennenkin, tuttuna ja turvallisena – silti niin tuntemattomana. Minä ajattelen sinua. Pidän usein puhelinta kädessäni, kysyäkseni mitä kuuluu. Milloin minä voin tulla käymään? Tiedän, että jos tulen, on minun tultava varkain, hiljaa hiipien. Mutta minä en halua nähdä sinua, on liikaa kysymyksiä. Etkä sinä vastaa niihin. Katson sinua sanomalehden sivulla – enkä enää tiedä kuka olet. Luen näytelmästä, jossa sinä näyttelet. Vasta äskenhän sinä olit tässä, vieressäni istumassa. Nyt sinulla on oma elämä, toinen nainen. Hän ei ole minun äitini, enkä minä ole sinulle mitään.

Pelkään, että tulet vastaan kadulla. Se nainen käsipuolessasi. Pitääkö minun pysähtyä juttelemaan? Esitteletkö sinä minut hänelle? Olenko vain ex-muijan pentu vai sinun tyttösi? Minä en tiedä. Haluan sinut kotiin.

Äiti on kai sekaisin tai sitten hän elää normaalisti. Lonkkupulloja tyhjenee liikaa ja liian usein. Puhelin soi usein ja liian kovaa. Miehet soittavat, he haluavat minun äitini – mutta minä en halua heitä tänne. Äiti ei ole enää sama. Haluan takaisin sen piinaavan hiljaisuuden!Vaihdan Mamban sävelet, näppäinten naputukset ja naurun hiljaisuuteen. Haluan, että puhelimen viestiääni vaikenee. Siideri ja lonkkupullot takaisin kauppaan.  Haluan tänne elämää.

En tiedä kuinka kauan hemuli on ollut pinnan alla. Valutan vettä päälle ja nostan sen kaappiin. Katson kuinka vesi katoaa pyörteinä viemäriin. Antti Tuisku on vaiennut. Käteni ovat kuivat ja koko tiskipöytä lainehtii vedestä. Huokaisen. Et ole enää tässä.

Sinä olet minun isäni, äitini mies. Vaikka emme ole samaa verta, olemme yhtä. Ehkä olit kanssani liian kauan, en osaa unohtaa. Tiedän, että elät tässä kaupungissa. Muistan osoitteen ulkoa, vaikka minun ei pitäisi. En ole sinulle enää mitään.

Kun mulle riittää

sinusta rippeet

niissä tiukasti mä olen kii

Kiitti ja kuitti

– Jossutin

 

Vika on tietenkin aina minussa

Mistähän sitä taas aloittaisi. Pää on täynnä kysymyksiä, mutta missään ei ole mitään vastauksia. Tuntuu kuin seinät kaatuisi päälle. Olenko minä mitään? Merkitsenkö kenellekään yhtään mitään?

Ihmiset ilmeisesti luulevat, että kestän mitä tahansa. (Olen tainnut puhua tästä ennenkin.) Ehkä he luulevat, että minulle voi sanoa ihan mitä tahansa, eikä se satuta minua. Mutta entä jos minuun sattuukin? Minusta tuntuu, että muut saavat sanoa mielipiteensä ja näyttää tunteensa – itkeä silloin kun itkettää ja huutaa raivosta pää punaisena, silloin kun on sen aika. Minulta taas odotetaan myöntymistä kaikkeen, hiljaisuutta, ei vastaväitteen häivääkään. Pitäisikö minun niellä kaikki pureskelematta?

Ihailen niitä ihmisiä, jotka jaksavat katsoa minua vuodesta toiseen. Ihmettelen vain, miksi. Enhän minä ole mitään, muuta kuin ruma, ällöttävän lihava ilmestys. Vai olenko? En näe itsessäni tällä hetkellä oikein mitään hyvää. Paitsi kirjoittaminen, se on ainoa asia mitä minulla on. Ja voisin vaihtaa sen rakkauteen milloin tahansa, ihan milloin tahansa.

Minusta on ristiriitaista, että välitän tietyistä ihmisistä todella paljon! Voisin antaa henkeni, tehdä aivan mitä vain heidän eteensä. Autan heitä niin paljon kuin ikinä kykenen – autan ja kuuntelen. Mutta kuka kuuntelisi minua? Missä nämä ihmiset ovat silloin, kun minä tarvitsisin heitä? Vai olenko minä vain huomionkipeä? Mikä minussa on vikana? Valitanko liikaa? Olenko liian allapäin? Ehkä en osaa näyttää välittämistäni. Mutta en aina jaksa olla se, joka ottaa yhteyttä. Enkä se, jonka kanssa ollaan vain silloin kun ei ole ketään muuta. En halua olla varasijalla.

Ehkä tämä taas tästä, jos saisin suuni auki. Jos saisin sanottua, mitä ajattelen. Jos sanoisin vastaan silloin, kun jokin asia ei miellytä minua. Jos olisin rohkeampi. Mutta kun en ole, enkä osaa muuttua. Sanokaa millainen minun pitäisi olla? Mitä minun pitää tehdä?

Kiitos sinulle, jos jaksoit lukea tämän.

– Jossutin

” Minä olen vähän niin kuin ylimääräinen kaikessa,

käytössä vain tarpeen mukaan ”

 

ps. Tämä oli jo 40. artikkeli! =)