Hymyilen. Ehkä kaikki ei ollutkaan vielä tässä.

Tänään kaikki on sujunut paremmin kuin ennen. Ahdistus on pysynyt piilossaan yhden kokonaisen päivän. Ja toivon, ettei se aio tulla takaisin ihan äkkiä. Tällaiseen olotilaan voisin jopa tottua. Vai kuvittelenko taas liikoja? Miten yksi ihminen, aivan ventovieras, voi saada minut hymyilemään näin. Aivan arkista jutustelua ja olen ihan myyty. Sydän ihan pakahtuu! Vai luotanko taas liikaa? Ei, en. Tämä on erilaista kuin ennen. Niin haluan ainakin uskoa.

Jossain kuitenkin kytee pelko. Entä jos olen kuvitellut kaiken? Että pian kaikki puhkeaa saippuakuplan tavoin? Ei kai pitäisi miettiä liikaa. Pitäisi antaa aikaa, antaa asioiden mennä omalla painollaan. Rauhoittua. Hengittää. Kuunnella mitä toisella on sanottavaa. Uskaltaa tehdä seuraava siirto, ottaa riski. Täytyy uskaltaa hypätä tuntemattomaan, antaa kohtalon kuljettaa.

Asiat menevät aina niin kuin ne on tarkoitettu. Ahdistusta ei ehkä jatku loputtomiin. Ehkä jossain on minulle onni. Jossain tuolla joku odottaa minua. Minun täytyy vain löytää hänet. Vai olenko jo löytänyt? En tiedä, tiedätkö sinä? Miten minä olen joskus miettinyt tästä elämästä luopumista? Tai kyllä minä ymmärrän, sitten kun ahdistus taas on täällä. Silloin minä taas olen valmis jättämään kaiken. Mutta tänään, tänään ei ole se päivä.

Eräs ihminen sanoi, että hänestä olisi mukava lukea kirjoituksiani. Tässä sitä nyt taas on. Löysin innostuksen! : )

Nouskaa ja nostakaa kätenne
te olette vahvoja noin
Nouskaa ja näyttäkää itsenne
te olette kauniita noin

(happoradio – olette kauniita)

– Jossutin kuittaa : )