Aina se vain ajallan muistuttaa voimastaan.

Sain käsiini juuri syksyyn sopivan puosulaulun. Kirjoittajana on ollut T. Pekkala.

Tästä se lähtee:

Harvoin kyhää kirjailija ja laulumies miehistä meren päällä kulkevista. Ne on heitetty unholaan. Pekkala on nuorena miehenä loihtinut nämä säkeet.

Joskus näet rahti vei miehet talveksi pois. Ja naiset täällä lauloivat ikäväänsä.

Olen ollut näinä vuosina samoamassa muutamaa majakkaa ja nähnyt hylkyjä. Nyt rahtisatamat

autioituvat talvisin, cruiserit  kyntävät eestaas.

Joskus kesäisin suuret tonnarit yltävät Baltiankin vesille.  Muutoin on tästä kaikesta romantiikka kaukana. Siitä vain tehtiin ammoin lyriikkaa.

Tuhoisaa se on, sen muistamme. Titanic ammoin ja lähempänä meitä oma Estoniamme. Eräskin tuttu

Silja Europan infosta jutteli taannoin tässä ja totesi, se tapaus ei unohdu.

Kihdin  aukko kammottaa aina.

Olihan  iso E samoilla vesillä ja mukana antamassa yöhön valoa. Silloin mittelivät ihmisvoimat suuren tuntemattoman kanssa.

Taas ollaan vaiti ja ymmällä. taas on ruska ja syksy.

Mutta heräämme aamuun kaikesta huolmatta.

Suvi jätti meidät taas kerran, kurkiauratkin kyllästyivät.

Menee monen monta aamua, mutta toki ne palaavat.

Samoin valkolintumme ja tuomentuoksut.

Yhä voimme uskoa siihen.

Syksyiset soulit.

Ja muistakaamme meri ja majakat.

Ensinmainitulla on kahdet kasvot ja jälkimmäinen ohjaa oikealle väylälle,

kun nousemme aallonpohjalta ylös.

SIUNAUSTA  JA  SATEEN SOULIA

JAMAICAFANI IRMALIISA