Olen aina ollut lyhyempi kuin muut. Äitini ei pitänyt sitä ihmeellisenä, sillä onhan sukumme muutenkin lyhyttä. Niin sitä luultiin, että minä kasvaisin, että minusta tulisi samanpituinen kuin kaikista muistakin, niin sanotusti normaali.

                 Olin ala-asteella, muistaakseni viidennellä tai kuudennella. Äiti halusi, että alettaisiin tutkia miksi olen niin lyhyt kuin olen. Silloin olin ehkä sellaiset 135cm, jos oikein muistan. Ehkä lyhyempikin. Niin sain lähetteen Kotkaan tutkimuksiin. Ravasin tutkimuksissa, tiputuksissa ja ties missä. Lopulta lääkäri määräsi minulle aloitettavaksi kasvuhormonihoidon, elettiin vuotta 2006. Kasvuhormonihoitoa annettiin reiteen pistämällä yli vuoden ajan. Hoito lopetettiin, sillä lääkärin mielestä siitä ei ollut enää hyötyä. En kasvaisi enää. Elettiin vuotta 2007. Taisin olla silloin jo nykyisessä pituudessani 143cm.

                 Minun oli hyväksyttävä, ettei minusta tulisi koskaan edes 150senttistä. Se tuntui pahalta, tietenkin. Olen joskus miettinyt, että miksi minä? Perheessäni kaikki ovat kuitenkin ainakin sen 150cm. Mutta minä en. Minusta ei koskaan tule ”normaalia”, olen aina erilainen.

                 Minua ei ole koskaan varsinaisesti kiusattu, onneksi. Tietysti olen saanut kuulla pituudesta ja tulen kuulemaan siitä loppuelämäni ajan. Halusin sitä tai en. Viime aikoina olen saanut kuulla siitä tavallista enemmän. Aivan kuin minulla olisi päässä jotain vikaa? Olenko minä oikeasti niin tyhmä, etten tajua omaa pituuttani. Tietääkseni en. Mutta silti ihmiset tuntevat pakottavaa tarvetta kertoa asian minulle. Ja minähän otan kaiken vastaan tyynesti, mitä muutakaan voin. Uskon, että tämä on vasta alkua sille kaikelle mitä saan loppuelämäni aikana kestää.           

                 Pituuteni rajoittaa elämää jonkin verran. Vaatteita on vaikea löytää ja housuja on aina lyhennettävä ainakin se 15cm. Kengissä numero 36 saattaa olla liian iso ja 35 liian pieni. Ja siitä välistä en ole löytänyt kenkiä. Onko minulla koskaan ollut itseni kokoisia, juuri täydellisesti sopivia vaatteita? En tiedä.

                 Melkein aina, kun tapaan uusia ihmisiä ensimmäinen kommentti on tyyliin: ”Vähän sä oot lyhyt”. Kyllä minä sen ymmärrän, ettei kukaan voi tajuta miltä minusta tuntuu sillä hetkellä. Ihan kuin pituudella olisi merkitystä. Tai on sillä tietysti, jollain tasolla. Mutta olen minä muutakin kuin lyhyt. Ehkä se ei näy ulospäin. Eikä näykään.

                 Joinakin päivinä olen vain lopen kyllästynyt lyhyyteen, pienuuteen ja kaikkeen siihen, mitä siihen liittyy. Tiedän kyllä, että on olemassa lyhyempiäkin kuin minä, mutta nyt on kyse siitä mitä MINÄ tunnen, mitä MINÄ joudun kokemaan. Tässä yhteisössä, missä minä elän, olen automaattisesti lyhyin ja pienin kaikista. Aina.

 – Jossutin