Aurinko on tullut esiin lämpimänä, mukaansa kutsuvana. Neiti kevät on näyttänyt kasvonsa, kääntänyt katseensa meihin ja porannut aukon taivaan rantaan aurinkoa varten. Aurinko on tarttunut tehtäväänsä epäröimättä ja lumi on alkanut sulaa – vihdoinkin! Kiitos neiti kevät kiitos! Koko talven minä olen odottanut, milloin aurinko näyttää itsensä, milloin lumi katoaa teiltä. Eilen se sitten tapahtui, aurinko ja neiti kevät tulivat käsikädessä taivaanrannasta ja aloittivat taas pitkän työnsä. Nyt odotan, että ajotiet sulavat kokonaan, aamu-ja yöpakkaset loppuvat. Pian saan ottaa skootterin esiin ja tuntea taas sen vauhdin, mitä olen pitkään kaivannut.
Kevään alkaminen merkitsee myös surun läpikäymistä taas uudelleen ja uudelleen. Kevät on kipeitä muistoja rakkaastani, joka lähti parempaan maailmaan juuri kesän kynnyksellä 5.5.2008. Enää en voi kuin lähettää tuulen mukana kiitokset hänestä, kiitokset kaikista menneistä vuosista. En osaa muuta kuin itkeä hänen peräänsä, itkeä niitä katkeria kyyneliä mille ei näy tulevan loppua. Voin kuiskata auringonsäteisiin: ” Nuku rakas, nuku vain. Enää ei tarvitse nousta.” Hänen ei tarvitse enää koskaan nousta. Hän voi kylpeä auringonsäteissä, levätä tuoksussa keväisen maan. Ehkä tänä kesänä saatamme hänet nukkumaan kauniiseen metsään, ripottelemme hänen tuhkansa järveen, kuljemme metsässä hänen kanssaan, niitä tuttuja reittejä. Kun kerromme puille, kuinka ikävä meillä on, puhumme hänelle. Kun itkemme aaltojen kanssa suolaisia kyyneleitä, itkemme hänelle. Kun istumme kuistilla muistoihin vaipuneina, hän tulee tuulessa ja koskettaa poskea. En voi kieltää ikävääni, sillä se on pahempi kuin koskaan.
Kevät tuo mukanaan haikeutta, eron hetkiä. Minun pitää kääntää laivani keula kohta suurta tuntematonta, astua ratkaiseva askel eteenpäin. Joudun luopumaan tutuista luokkahuoneista, kavereista, opettajista.. tutusta maisemasta ikkunan takana, tutusta koulureitistä. Ensi syksynä minä en enää palaa siihen taloon. En nouse portaita ylös kolmanteen kerrokseen, en katsele niitä joutsenia katossa. En kiroa sitä laitosta, niitä opettajia. Jätän tämän kaiken taakseni. Ehkä ensi syksynä minä asun muualla, en tule koulun jälkeen enää tähän huoneeseen, en nukahda olohuoneesta tulvivaan television valoon. Ehkä minä silloin nukun yli 200km päässä täältä, poissa kotoa. Joudun luopumaan niistä kaikista ystävistä/kavereista, joita olen tämän kolmen vuoden aikana saanut. Ja se sattuu.
Samalla kuitenkin lähestyvä kevät ja kesä helpottavat oloa. Ne rauhoittavat minun myrskynneen mieleni. Minusta tulee yhtä tyyni kuin järvenselkä. Sillä kevät ja kesä ovat parhaimmat vuodenajat. Silloin on aikaa vain olla. Ei ole kiire minnekään, voi nousta vaikka puoli viideltä ja istua ulkona auringon ensisäteissä.
”Lapset laulaa suvivirren.
Kuin vanhus maa huokaisee.
Ensimmäisen leskenlehden
Hauraat silmät hän aukaisee. ”
Ihanaa alkanutta kevättä!
– Jossutin
ps. Muistkaa yhteishaku!