Kävelen luokan eteen. Kädessäni on rypistynyt paperi. Minua pelottaa. Kolmekymmentä kolme silmäparia tuijottaa minua. Nielaisen ja aloitan vapisevalla äänellä. Tunnen kuinka päässäni alkaa humista. Silmäparit tuijottavat minua, vain minua, pelkästään minua. Paperi putoaa kädestäni, voin kuulla kuinka se osuu lattiaan. Tulee aivan hiljaista.

Käteni on luokan oven kahvassa, en tiedä kuinka saan sen auki. Kyyneleet valuvat jo poskille ja askeleeni kaikuvat tyhjällä käytävällä. Mielessäni on vain yksi ajatus: Minun on päästävä ulos. Saan oven auki ja vastassani on kylmä syysilma. Vedän kiivaasti henkeä, useaan kertaan. Tuuli kuivaa kyyneleeni, joita tulee koko ajan lisää. Voi hyvä Jumala, älä anna minun kuolla nyt. Seison keskellä tyhjää koulun pihaa ja lähetän hätäisiä rukouksia taivaaseen.

Viimein saan hengitykseni tasaantumaan. Pyyhin silmiäni, ne ovat itkusta ja pelosta turvonneet. Kuulen, kuinka joku avaa oven. Samassa tunnen käden olkapäälläni, säpsähdän. Liikahdan nopeasti pois päin. Minulle ojennetaan takkia. Puen sen nopeasti päälleni. Joku antaa minulle laukkuni ja kaulahuivini. Ympärilleni alkaa kerääntyä ihmisiä, joku yrittää halata, mutta tönäisen hänet pois. Pidän katseeni maassa ja selvitän tieni ihmismassan läpi. Tunnen ne kaikki kolmekymmentäkolme silmäparia selässäni kun kävelen pois.

– Jossutin kuittaa