Moimoimoii pitkästä aikaa!

Mietintämyssy tosiaan piti pistää päähän tän blogin suhteen jo aikoja sitten.. mutta en tehnyt niin. Jätin tän vaan olemaan tänne ja ajattelin, että vielä joskus kirjoitan tai sitten olen kirjoittamatta.

Puoli vuotta on jo vierähtänyt siitä, kun viimeksi tänne kirjoitin. Sen jälkeen on tapahtunut niin paljon kaikkea, etten edes ala kertomaan mitään. Kaikenlaista on sattunut, niin hyvää kuin huonoakin. Ajatukset on edelleen siinä pisteessä, mihin ne silloin kirjoitustauon alkaessa jäi. Tai kyllä ne on saattanu johonkin suuntaan liikkua, mutta ahdistusta on ainakin ollu aikalailla ja toivoisin sen oikeasti hellittävän nyt kun kesä vihdoin alkaa.

Talvi oli tosi rankka, se oli niin pimeä ja kylmä – mikä varmaan vaikutti monen mielialaan negatiivisella tavalla. Niin mullekin kävi. Mutta ilokseni voin todeta, että oon saanu monia uusia ystäviä nyt tän kevään aikana ja sen takia oon ollu aika happy. En tietysti kiellä, ettenkö olis ajatellu/suunnitellu kaikkea vähemmän kivaa mutta joo..

Oon kyllä muuttunu aika paljon – myönnän sen jopa itsekin. Oon alkanu tekemään asioita, joista en oikein oo varma, että haluanko tehdä niin vai en. Tää vuosi (mm.eka lukiovuosi) on ollu jotenkin järjettömän sekava. Kirjoittamisenkin mä oon jättäny melkein kokonaan, vaikka perustinkin uuden ns. iloisemman blogin bloggeriin.

Mun teki mieli tulla kirjottamaan tänne tuttuun ja turvallisen blogiin. Tää on sellanen blogi, mihin oon purkanu tosi paljon kaikkia ajatuksia ja tunteita ja mun mielestä tää saa sellasena kyllä pysyä. Ehkä mä aina välillä kirjottelen tänne, jos vaikka innostuisin taas. Toi mun bloggerin blogi on kyllä enemmän sellanen valokuvausblogi, niin jos tää vaikka hoitais enemmän sitä kirjotuspuolta sitten. Tai en minä tiiä vielä.. katsotaan mitä elämä heittää taas tänkin kesän aikana eteen!

Kohistessa sadekuuron
et kuule kun kerron
Sun jälkeesi on yksinäisyys
pahempaa kuin koskaan ennen

Se vihloo ja syö
joka ytimeen asti käy yksinäisyys
tänäänkin minä luovutin
annoin sen nylkeä mua

Mä kirjoitan taas, mutta Jossutin on palannut taas.

Jos tästä alkais jotain uutta ?

MOoi

Heissan,

Päätin että aloitan kirjoitustauon. Mietin vähän mitä oikein haluan tältä elämältä ja mitä oikein aion tehdä. Ja tämän blogin kohtalo määräytyy samalla, sillä olen korviani myöten täynnä tätä paskaa mitä tännekin olen jauhanut. Ajattelin, että tämä blogin pitäminen selventäisi ajatuksia ja tätä elämääni yleensäkin, mutta olin ilmeisesti väärässä. Kaikki meni vaan enemmän solmuun. Ja nyt yritän saada sitä solmua auki.

Eli tämä on viimeinen kirjoitus vähään aikaan. Katsotaan sitten alkuvuodesta tuleeko jatkoa. Tietysti kirjoitan ns. jäähyväiskirjoituksen, jos päätän poistaa blogin. Ehkä lopetan kirjoittamisen kokonaan, saa nähdä.

Pitäkää huolta itsestänne!

Palailen ehkä joskus,

– Jossutin

Kuin varkain tulee hetki jolloin täytyy valita
Kenen kanssa tahtoo kasvaa mihin aikoo juurtua
Luulin että viimein palaseni ovat paikoillaan
Mutta niin ei ollutkaan

(Teleks – Älä etsi minua)

Ps. Sanokaa mielipiteitä blogin kohtalosta………

Heip.

En mennyt joulukirkkoon, vaikka olisi ehkä pitänyt. Mutta minä nukuin, koiran kanssa samalla tyynyllä sillä aikaa kun muut istuivat kirkonpenkeissä. Eikä minulla ole edes huono omatunto! Väsyttää vieläkin… Tänään ohjelmassa joululahjojen paketointia, siivousta ja kaupungissa pitäisi käydä moikkailees kavereita.  :)

Luulin, etten pitäisi enää yhdestä ihmisestä… mutta sydämeni päätti toisin. Ja nyt tämä samainen sydän on rikki. Hänellä on toinen, enkä se ole minä. Vaan joku kauniinpi ja parempi. Ei meitä koskaan ollutkaan, vaikka kuvittelin niin. Ja saahan sitä kuvitella. Kuvittelen vieläkin, että jonain päivänä hän on minun ja minä olen hänen ja blaablaablaa lässyn lässyn niinpä niin. Turhaa se on, ei meistä ollut eikä tule. Tosiasia, jota en voi muuttaa. (Mutta onko jossain silti edes pieni murunen toivoa? On sitä, on.)  Hän ei tiedä, kuinka paljon häntä rakastan. Vai onko tämä rakkautta? Jos ei, niin ainakin välittämistä. Tykkäämistä.. eli rakkautta!

Voiko näin paljon rakastaa
Ettei näe muuta maailmaa
Olen valmis kaiken tuhlaamaan
Kun sirpaleet hioo toisiaan

Talvi tulee sisään ovista
Ja olen niin kiinni sinussa
Turha on mun näitä öitä valvoa
Ne eivät enää valvo sinua

(Jippu – Luovun)

Ulkona on ihana ilma, voisin mennä kuvailemaan jos ei olisi niin kylmä! Hyrr. Mutta on tämä parempi kuin vesisade! Toivottavasti tulisi valkoinen joulu. :)

Rikkinäisin sydämin,

Jossutin

Ps. Kirjoitan jouluna varmaankin.

Luovun
Susta viimeisin voimin
Vähän itken vielä
Luovun
Susta viimeisin voimin
Sä et sitä tiedä
Kuinka paljon sua rakastin

(Jippu – Luovun)

Heissan,

Taas on melkein viikko vierähtänyt siitä kun viimeksi kirjoittelin. Ulkona on talvi ja pakkasta, aurinkokin pilkisti puiden välistä kun kävelin kotiin. Nyt aurinko on alkanut jo laskea, pian tulee pimeä. Pimeys laskeutuu myös sisimpääni, kunnes aamu jälleen valkenee.

Aamu valkenee

pimeys on paennut

niihin mustiin varjoihin,

jotka untani katsoo

 Tähdet haalenevat aamun tieltä

aurinko nostaa päätään

Ehkä elän vielä tänään

Koko maailma on sininen

kuusta näkyy vain vähän

Naapurin koirien haukunta

sekoittuu ambulanssin huutoon

Tänä aamuna tunnen eläväni

kuljen varmoin askelin

Sinusta on vain luminen muisto

kauniiden aamujen valo

Hiljaisina iltoina kymmenen uutiset

auttoivat nukkumaan

Tänä iltana vain pimeys peittää

tiedän, jossain joku elää sinulle

(c) Jossutin

– Jossutin kuittaa

ps. Otsikko:  Sielunveljet – Talvi

Jokainen meistä väsyy, minä tiedän sen. Jokaisella on huonoja päiviä, senkin minä tiedän. Mutta entä jos jokainen päivä vaihtuu yöksi ahdistuksen saattelemana? Jokaisen huonosti nukutun, puoliksi valvotun yön jälkeen toivoo vain tämän loppuvan. Toivoo, että kaikki kääntyisi vielä, että valo näkyisi pimeän tunnelin päässä.Kyyneleet ovat jo loppuneet, itku on poissa. Kaipaus on jäljellä, mutta mitä sitä oikein kaipaa?

 Tietysti on olemassa elämän pieniä iloja: yksittäiseltä ihmiseltä hymy, halaus tai kehu. Pieniä, mutta tärkeitä asioita. Ja niitä on liian vähän meidän jokaisen elämässä. Koskaan ei ole kaikki asiat hyvin, aina on joku pielessä. Aina.

 Siinä vaiheessa päivää, kun laskeudun bussin portaat alas ja huomaan tutun aseman, tiedän olevani lähellä kotia. Vedän syvään henkeä: pääsen kotiin! Seuraava etappi on kotiovella, avain kääntyy lukossa ja pienet koirankynnet raapivat ovea. Saan oven auki ja naurava koirannaama on minua vastassa. Lasken laukun maahan ja ripustan takin naulaan. Istun lattialle, nojaan tiiliseinään ja hengitän. Olen kotona.

 Kerro mulle vain kaunis tapa lähtee
Niin lähden niin

 (Katri Ylander – Rankkasateet)

Olen kerran melkein lähtenyt. Olisin ollut valmis kääntämään maailmalle selän. Itse asiassa olen ollut valmis melkein kaksi vuotta. Mutta en vain saa aikaiseksi lähteä, jokin jarruttaa minua. Samanaikaisesti en kuitenkaan löydä syytä jäädä. Jos minulla ei ole edes syytä lähteä tai jäädä, miten minulla on syy olla ollenkaan? Eihän minulla olekaan. Mutta onko kellään meistä mitään syytä olla täällä? On niillä, elämänhaluisilla. Niillä, jotka janoavat kokemuksia ja elämää.Minä en halua mitään, paitsi rakkautta.

 Vie mut sinne missä ei, ei satu
en mä jaksa elää mutten halua kuolla

Vie mut sinne missä ei, ei satu
minä lupaan etten enää palaa koskaan

 (Harhakuvitelma – Vie mut sinne missä ei satu)

 Kai minulla jotain toivoa on, kun olen näin pitkälle päässyt. Jokainen päivä on silti liian raskas pienen ihmisen kestettäväksi. Silti minä kestän, koska on pakko. Mutta minä odotan, että joku hakee minut pois täältä ja antaa luvan lähteä. Olen antanut itselleni luvan lähteä ja olla jaksamatta. Ei minun tarvitse.

  Varmaan kirjoittelen vielä pari kertaa ennen joulua, mutta sitten alkaa kyllä pienoinen tauko kirjoittamisessa! Jouluaattona tulee tietysti joulukirjoitus, niin kuin viime vuonnakin. :)

Se pari viikkoa, mitä jää jouluaaton ja vuodenvaihteen väliin, pidän ansaittua lomaa.

Kuukauden bloggari, Jossutin kiittää ja kuittaa !

Tässähän sitä taas ollaan.

 Olen katsellut mustaa vettä

kokeillut kepillä jäätä sen pinnalla

Ottanut tukea kaiteesta, melkein horjahdin

Palannut kotiin ja itkenyt

Miksi, miksi en lähtenyt

Olen nauranut kahvilassa

kävellyt pois illan pimennossa

ajatellut kaiken uudestaan

Olen palannut alkuun

Vihdoin sen ymmärrän

olen huonompi

jokaisen eletyn päivän jälkeen

© Jossutin ’09

Eilen tuli taas täytettyä vuosia. Vuoden päästä olen aikuinen, jos pääsen sinne asti.

 Heippa,

Jossutin

Kaikki pitää kokea itse. Sitten vasta voi sanoa: ”Tiedän, miltä sinusta tuntuu.” Heillä, jotka eivät tiedä ei ole oikeutta sanoa niin. Samoin ”otan osaa”, mitä osaa tästä kukaan muu voisi ottaa? Ja sitten ne ihmiset, jotka sanovat: ”Pitää vain jaksaa.” helppohan heidän on jaella neuvoja, kun eivät tiedä mistään mitään. ”Aina on toivoa ”, entä jos ei ole? Mitäs sitten sanotaan, kun kaikki on tehty?

Jostain syystä minua ärsyttää suunnattomasti ne ihmiset, jotka tulevat sanomaan yhdentekeviä lauseita, joilla ei ole sillä hetkellä mitään merkitystä. Silloin, kun pahin ahdistus on päällä, eivät mitkään sanahelinät auta. Mieluummin ihmiset voisivat tulla luokseni ja halata. Tai olla vain hiljaa ja kuunnella. Ei tarvitse osata sanoa mitään, eikä tehdä mitään. Riittää kun kuuntelee.

Miksi minä pelkään ihmisiä niin paljon? Miksen anna heidän tulla lähelle? Miksi epäilen?Olen kai ollut liian kauan yksin. Liian paljon käsittelemättömiä asioita sisälläni. Asioita, jotka eivät selviä puhumalla. Tai joita minä en halua selvittää.

 Olen vuosia juossut karkuun

näitä ahtaita tunteita

 Herää kysymys, että miksi. Miksi en halua selvittää asioita, jotka vainoavat minua joka päivä? Ehkä siksi, koska minä pelkään. Tai siksi, että ne ovat liian vanhoja käsiteltäviksi. Ne ovat olleet pimennossa liian kauan, aivan liian kauan.

 Pitäisi katsoa silmästä silmään

antaa surun tulla

ja riepottaa

 Mitä kauemmin minä mietin, hoidanko näitä asioita vai en, sitä vaikeampaa se on. Päiviä, viikkoja, kuukausia ja vuosia kuluu enkä minä tee mitään. Kunpa olisi joku, jolle voisin antaa tämän kaiken, sanoa: ”Ota sinä nämä, minä en jaksa”.  Antaa tämän elämän pois, vaihtaa sen uuteen ja parempaan: kauniiseen, läpinäkyvään, hauraaseen lasieläimeen. Mutta niin ei käy. Vaaleanpunainen kupla puhkeaa ja tipun rymisten alas, kovaa ja korkealta. Haavemaailmasta, joka ei koskaan muutu todeksi. Katson vain, kuinka kaikki jää sinne, pilvilinnojen sisäpihoille piiloon.

 Lapseni leikkivät talomme pihalla,

heitä on kaksi kaunista

Tyttö vaaleassa mekossaan, pojalla lappuhaalarit

koivussa hiirenkorvia

Minä odotan auringonkukkien kasvua

tuolta pihamme laidasta

Sinä olet nukahtanut riippukeinuun,

ruohoa kantapäissä

Minä katselen sinua hiljaa,

toivoen ettet koskaan lähde

Katson lastemme leikkejä

heidän kahden kauniin

Tyttö on pieni ja hentoinen

minä olin aivan samanlainen

Pojalla käsissään puinen miekka

ei hienompaa olla vois

Heitä on kaksi kaunista,

sinä nukut riippukeinussa

© Jossutin

Jossutin kuittaaa

ps. Kursivoidut tekstit (c) Jossutin !!

Oikeastaan millään ei ole mitään merkitystä. Ketä minä yritän huijata? – Itseäni. Minusta ei ole tähän enkä minä kestä.
Ja todentotta, ei minun tosiaankaan edes tarvitse. Kukaan ei minua tarvitse, enkä minä tarvitse itseäni. Tiedän, että jos sammutan valot – näen vain pimeää. Valo on keinotekoista.

Tietysti minä välitän muista ihmisistä, enkä haluaisi satuttaa ketään. Joskus on vain pakko ajatella itseään. Minä ajattelen itseäni enää sen verran, etten siedä yhtään tätä, mikä minä olen. En kestä katsoa peiliin, kuvottaa. Silti lähden kohta ostamaan uusia farkkuja. Ketä varten? itseäni? Mitä ihmettää!

Oikeastaan minä satutan itseäni henkisesti joka päivä. Kuuntelen lauluja, jotka repivät sydäntäni. Katselen kuvia. Mietin kaikkea mitä joskus oli. En pysty unohtamaan enkä päästämään irti kaikesta vanhasta. Muistot vainoavat minua ja kipu on syvää. Tunnen itseni ulkopuoliseksi. Ja kovin väsyneeksi, vaikka olisin nukkunut kymmenen tunnin yöunet. Ja tajusin myös sen, etten osaa itkeä enää. Haluaisin, mutta… niin. Ei minusta ole edes siihen. Mutta auttaisiko se edes? – Tuskin.

Minä haalistun. Häviän ja hupenen. Väsymys painaa silmiä. Miten minusta on tullut tällainen? Niin surullinen. Milloin tämä kaikki alkoi? Jos oikein muistelen, niin taisin olla silloin jotakin kymmenen tai yhdentoista paikkeilla. Siis kun tunsin ensi kertaa, etten kuulu tähän maailmaan. Voiko siitä olla niin kauan? Voi siitä. Sellaiset 6-7 vuotta. Vaikka, mahtuu sinne väliin hyviäkin vuosia. Mutta vuosi vuodelta kaikki pahenee. En edes uskalla kuvitella vuoden päähän, missä minä silloin olen? En tiedä. En sitten yhtään. Luultavasti istun tässä samassa paikassa, kirjoittamassa samoista asioista. Tai jotain muuta.

Iltaa.

Jokainen joutuu joskus elämässään kohtaamaan menetyksen tuskan. Ja jokaisen kohdalla tuska on erilainen, raaka ja tappava. Me kaikki suremme omalla tavallamme. Tämä, kirjoittaminen, on minun tapani. Vaikka minun olisi pitänyt päästä yli jo kaikesta, mutta minä en ole. En rajaa menetystä vain kuolleisiin. Menettää voi niin monella tapaa. Siitä kerron teille seuraavaksi, mitä minä menetin.

Kun olin pieni, minulla oli äiti, isäpuoli, siskoja, isä, mummo ja velikin. Katsotaanpa elämääni nyt: minulla on edelleen äiti, siskot ja mummo. Jokainen vastakkaisen sukupuolen edustaja on kadonnut elämästäni – kuka minnekin. Aloitetaan isästäni. Menetin hänet jo vuosia sitten. Oikeastaan minusta tuntuu, ettei häntä edes koskaan ollutkaan. Mutta lopullisesti menetin hänet vuonna 2007 – ollessani 14-vuotias. Minun isäni kuoli, minuun sattui, mutta silti tuntui etten tuntenut häntä. Mikä on kyllä totta, en minä häntä tuntenut. Sitten veljeni. Hän ei ole kuollut, mutta en tunne häntä. Hän on aina ollut kaukainen ja aina kauemmaksi hän menee. Silloin harvoin, kun tapaamme, yllätyn. Miten joku voi muistuttaa toista ihmistä niin paljon? – Hän on ilmetty isäni.

Sitten päästään aiheeseen, joka itkettää minua vieläkin. Tämä viiltää sydämeeni haavan joka ikinen kerta. Isäpuoleni, hänkään ei ole kuollut. Hän on enemmän elossa kuin koskaan ennen. Mutta minä en enää kuulu hänen elämäänsä. Hän jätti minut, äitini ja siskoni. Hän petti koko perheemme – sillä mitään perhettä ei enää ole. Kaikki tapahtui niin äkkiä, etten vieläkään, nyt puolen vuoden jälkeen pysty tätä asiaa sisäistämään. Kaipaan sitä vanhaa perhettäni, joka minulla joskus oli. Tuntuu kuin tämä ns. perhe pienentyisi vuosi vuodelta. Joka vuosi joku tippuu pois kyydistä, luovuttaa. Olen jo pitkään miettinyt, milloin on minun vuoroni. Milloin minä saan luovuttaa ja sanoa: En jaksa enempää.

Tuntuu kuin mistään
ei olisi mitään jäljellä
Olen lintu ilman siipiä

(c) Jossutin

Tällaista tänään, ehkä huomenna jotain muuta. Mitä kyllä syvästi epäilen.  Mieleni tekisi huutaa: AUTTAKAA! Mutta taidan pysyä vain hiljaa.

Pitäkää toisistanne huolta. :)

– Jossutin kiittää ja kuittaa

Mistä ihmeestä kirjoittaisin? Elämästä noiden muiden, jotka eivät halua elää kanssani. He eivät tue minua näissä maailman pyörteissä. Vaikka, olen onnellinen ystävistäni. Kavereistani. Siitä, että minulla on heidät.

 Silti tunnen itseni yksinäiseksi. Jotakin puuttuu. Maailma tuntuu liian suurelta, niin uuvuttavalta. Päivästä toiseen. Miksen saa tähän elämään mitään mieltä? Mistä tätä surua oikein tulee? Olenko ihminen, jos en tunne enää mitään. Mikään ei tunnu miltään. En jaksa kuunnella muiden ongelmia, onhan minulla tarpeeksi omiakin. Kukaan ei kuuntele minua, miksi kuuntelisin muita.

 Ei jaksa leikkiä kiinnostunutta
Kanssasi keskustella
Sinusta ja sun ongelmista
Kun multa kerran löytyy aivan tarpeeksi omia

 (Egotrippi – Täytyy mennä)

 Kai sitä vain jotenkin turtuu, lakkaa tuntemasta kipua. Lakkaa olemasta yhtään mitään. Antaa vain itsensä olla, antaa luvan luovuttaa. Jos aamut ovat vaikeita ja illat liian pimeitä – niin sitten se vain on niin. Turha itkeä sellaista, mitä ei ole valmis muuttamaan. Tai ei jaksa muuttaa. Mikä minulla oikein on?

 Pitäisi jaksaa opiskella. Ensiviikolla on koeviikko. Täytyy ottaa itseään niskasta kiinni, tunkea läppäri kaappiin ja OPISKELLA. Pakko, aivan pakko. Mutta sitä ennen pitäisi hoitaa pari muuta juttua. Täytyy kehittää jonkinlainen lukusuunnitelma, ei tästä muuten tule yhtään mitään. Pää vain yksinkertaisesti hajoaa.

 Ahdistaa vain taas vaihteeksi. Kaikki on liikaa. Tahtoisin vain nukkua, käpertyä kerälle sängynnurkkaan ja jäädä sinne. Antaa itselleni aikaa. Aikaa toipua kaikesta, sillä mikään ei ole vielä mennyt ohi. Kaikki on kesken, en ole vielä toipunut.

 Olen kulkenut yöstä aamuja vastaan

ottanut etumatkaa toisiin yksinäisiin

Minun täytyy ehtiä ennen muita

tehdä kaikki mistä haaveilen

Sitten olen valmis lähtemään

Kynttilän liekkinä lepatan

heikkona elämään

Aamusta toiseen vapisen

värähdän, jos joku koskettaa

 Horjuvin askelin uuteen,

ehkä tämän päivän vielä jaksan

(c) Jossutin

– JoSSuTiN kuittaa