|
Staalo – Saamenmaan kutsumaton vieras
Tuli tunturista mies, jätinkokoinen ja häijy. Kuljeksi varjoissa kuin katoava kuunsirppi, keräsi lapset pataansa. Koira kannoillansa katosi, kohti suuren aavan lakeutta.
Sanotaan, että rakkaalla lapsella on monta nimeä. Mutta usealla nimellä tunnetaan myös saamelaisen mytologian pelottava olento staalo. Stállu, taalo, tallo ja lihatontta ovat kaikki samaa otusta tarkoittavia sanoja. Vähäinen vaihtelu nimen kirjoitusasussa johtuu saamenkielen murteista. Lihatontalla tarkoitetaan olennon tiettyä aspektia.
Kutsuttiinpa entiteettiä millä nimellä hyvänsä – koettiin se Saamenmaassa tunkeilijana ja uhkaavana voimana. Staalo haastoi isännän puukkotappeluun tai varasti yöllä perheen lapset valmistaakseen niistä keittolounaan itselleen. Staalolla oli yleensä mukanaan koira ja oma hopeinen veitsi. Häntä luonnehdittiin ihmisen näköiseksi, kooltaan suureksi ja älyltään vähäiseksi kömpelykseksi.
Staalolla on lukuisia ilmenemismuotoja. Osaltaan tämä kertoo olennon hyvin pitkästä elinkaaresta. Varhaisemmat stállu-kertomukset kantavat aikaan, jolloin olennolle ei oltu vielä annettu edes nimeä. Se oli tunturin pelottava varjo ja väkevä uhka. Ajan saatossa staalo kasvatti lihaansa jättiläisen lihaksia, pirun sarvia ja jopa norjalaisten saamenmaasta veroa keräävien virkamiesten piirteitä. Er
Myös joulupukki koki staaloutumisen ja tämä joulustaalo taittoi jouluaattona matkaa reellä, jota vetivät metsäneläimet tai ajohärät. Staalon tielle ei sopinut joutua, jos mieli säilyttää terveytensä. Joulun alla saatettiin jopa korjata teiden ja polkujen ylle kaatuneita puunrankoja, jotta staalo ei vain pysähtyisi esteen vuoksi oman kodan lähistölle.
Myyttisissä kertomuksissa staalo yhdistetään toisinaan kuuhun tai karhuun. Staalon yöllinen ja maaginen luonne mahdollisti sen, että tämä saattoi muuttua itsekin kuuksi joulun aikoihin. Toisinaan kerrottiin kuun olevan staalon isä. Kuu (Mánnu) on saamelaisessa kulttuurissa maskuliini.
Juha Pentikäisen Saamelaiset-kirjassa karasjokilainen mies kuvaa lihatontan rakentamista 1920 luvulla:
”Uskoivat ennen, että jos mie suutun jollekin, niin mie teen savesta niin kuin ihmisen ja leikkaan sormeen haavan, niin että veri tulee ja tiputan sitä verta sen savikuvan päälle. Ja niin tekevät noituudella siihen hengen.”
Miten Staalo otettiin hengiltä?
Staalon kohtaamisen tunturissa saattoi ennakoida etäisestä vihellyksestä. Ehkäpä karhun ja staalon välille syntyneet yhtäläisyydet johtuvatkin viheltämisestä. Moni metsänkulkija on ihmetellyt viheltävää ääntä ennen kuin on törmännyt karhuun. Staalosta kertova perinne painottuu pohjoisessa Saamenmaassa lastentaruihin ja eteläisille alueille mentäessä kertomukset liittyvät enemmän lihatonttaan ja lihan tuhoamiseen. Kertomuksissa keskeisiä ovat painiottelut staalon kanssa.
Tarinoiden punainen lanka kulkee siinä, miten iso ja kömpelö staalo yrittää tappaa saamelaisen tai viedä tämän vaimon.
Kertomukset myös neuvovat miten välttää staalon taistelumetkut. Alakynnessä ollessaan se yritti tarjota saamenmiehelle omaa pientä veistään, jotta mies voisi tappaa tämän sillä. Staalon veitseen ei kuitenkaan kannattanut tarttua, sillä staalo ei kuollut koskaan lopullisesti oman puukkonsa osumiin. Staalolla oli myös aina mukanaan koira, joka oli toisinaan näkymätön.
Staalon hengenriistäjälle oli luvassa suuria rikkauksia ja vaurautta. Lapinmaassa kerrotaan edelleen noidista, jotka tappoivat vanhoina aikoina useamman staalon ja tulivat erittäin vauraiksi. Mutta onko staaloja enää olemassa? Näin tuumii Hukka-Salkko vuonna 1922:
”…ei niitä ole enää. Niin mie luulen, että ne on muodostuneet haltijoiksi. Maailma on kylmennyt niin paljon siitä asti, kun staallut ovat täällä eläneet. Siksi ne ovat loppuneet. Täällä vielä on mäntyliekoja ja honkaliekoja vähä missäkin. Mutta nyt ei kasva honkaa ei mäntyä, kun maailma on kylmentynyt.”
|
Vastaa