TULEE VÄLIIN YKSI KESÄINEN VANHA JUTTU

23 lokakuun, 2009 - 1:22 Kommentoi

Päiväys: Tue, 28 Aug 2007 16:30:52 +0300
  

 armastant tätä maata ja suvea.

Muutama viikko sitten astuin Suomenlahden siivekkääseen,

se vei minut yli
rakkaan veteni.Saavuimme Tallinnaan, sää poutainen, lahti peilityven.

 Jatkoin
ns. pakomatkaani  tutuille saarille, en Caymanille.

  Minua odottivat taas
siellä Hiiumaa ja Saaremaa- Olkoonkin kenellä vain Viro ja Mustamäki, minulle
on oma Eestini.  Sitä minä yhä haen etsin ja löydän aina
palan kerrallaan. En kaipaa mitään Satumaata, vaan matkaa menneisyyttä
tutkimaan. Se kuuluu meille kaikille. Sillä ihmisen
pitää kulkunsa tiimoilla aina huomata, että mennesyys on ja pysyy. Ilman sitä ei
olisi mitään ja emme olisi mitään.
Sitä meidän pitää kunnioittaa eikä aliarvioida,Tämä veljeskansammekin on kokenut
kaiken kovimman jälkeen. Näiden saarien vehmaudessa, saarnien, tammien ja
jalavien keskellä pistää miettimään. Ja melankoliaa lisää vielä loputon määrä
katajia,
niistä huomaa-leipä on siellä ollut monesti kovan työn takana. Ja ruoka on
melkein kokonaan saatu merenantimista.Koko elanto on kytkeytynyt mereen. Poissa
on sieltä Tallinnan länsimaistunut kepeys. Mutta kunnia koko väelle kylläkin,
sillä niin mittavan työsaran ovat tehnyyt Laulavan Vallankumouksen jälkeen.Aste
kerrallaan.

 Olisikohan meistä moiseen yhteistyöhön ilman puukkoja. Ehkä, ehkä
ei.

Me kyllä olemme kansa, joka toki erotumme missä vain katukuvassa. Eikä aina
eduksemme.
Jotenkin siellä saaristolaiskansaa jututellessa ja katsellessa iskee hämmennys.
Vaikkakin he ovat vieraanvaraisia, ystävällisiä ja kaikki tyynni tyytyväisiä.

Kuitenkin huokuu  tietynlainen köyhyys, rinnan länsivaurauden kera. Löytyy
tähtinokkia, mutta useimmassa pihassa seisoo vanha Zastava.

Ja kun seisoo mahtavan majakan luona oppaan kertomusta kuunnellen, silloin
piirtyy silmiin Estonian  taival jälleen kerran,murhenäytelmä hyisen yön
keskellä.

Ja hiljaisella äänellä opas kertoo meille monien laivojen tuhoista.
Hansamatkoista, Salvadorin kiersivät, Kaphornin löysivät. Ja palluta ei
kuitenkaan ollut.

Ajatus alkaa enkelin siivin lentää. Ja sitä miettii, miten monen perheen isä ja
poika ovat kokeneet meren julmuuden.
Miten moni äiti on huutanut tuskaansa meren partaalla.kenenkään kuulematta.
Kaiken yllä soi sielun pohjalla Celinin laulama My heart will go on.
Mutta aina on koittanut uusi aamu, elämä on voittanut.

Siellä he nyt kertovat
meille hyvin, hyvin kauniisti esi-isistään. Tarjoavat madetta ja lättyjä,
litteitä kuten luonto siellä. Ja nauravat päälle. Milloin me opimme antamisen
jalon taidon, me poropolot. Rahalla saa ja bemarilla pääsee.
Mutta aika on palata kotiin. Kaipuun kukka katsoo niityn reunalla ja joutsenparvi
lipuu lahdella.
Kaunista.
Vaikka voi sanoa, maista kaikista rakkahin on omamme. Ja rannoista Auran
tienoot, ja vaikka me hallitsemme mielestämme
Suomen selät.me olemme vajaita.  Naapurikansame on onnekas, he omistavat Eestin-
vihdoinkin. He kunnioittavat
kotia, kirkkoa, luontoa ynnä leipää ja naapurin ihmisiä. Noinkohan on meillä,
kannattaa miettiä.

Hyvää ajankulua ja alkavaa suvea.

Kohta jo kuuluu
Niin mita, no tietysti  Mä vain olen lintu pieni ja siipeni heikot on. Se on
sitä joka sisältyy minunkin kesääni ja  rantoihin.

Svenssonin tavoin jaq tror på sommaren

irmaliisa

Kommentoi