Kummia sattumia ennen viikonvaihdetta. Olin taas paikkakuntani kirjastossa muutaman tunnin.
Tämän kevään aikana olen oppinut enemmän kuin missään muussa elämäni vaiheessa, miten tärkeää paperilla
oleva teksti on. Aina toki olen lukenut, ja hakenut tietoa. Mutta olemukseeni on , kuten tiedätte, kuulunut
päällimmäsenä musiikki. Nyt tämä rakkaan podengoni jätettyä minut, niin nyt tuntuu: minun on oltava
hiljaa, kotini on hiljaisuuden tarha. Poissa on se eloisuus ja ne tutut henkäykset. Mutta—-
Ei niin, minun piti kertoa sattuman sanelemasta hetkestä. Menin tietokirjaosiolle, tarkoituksenani oli ottaa
jokin Kinan Mingdynastian opus mukaani. Mutta niinpä minä kävelin infotiskille kaksi suloista koirateosta
mukanani. Ilmari Susiluoto kirjoittaa labbiksestaan. Napsu on näköjään, kuten kuuluu, ollut myös persoona.
Toinen teos on Mirja Pyykön AVEC LULU.
Sieltä sivujen uumenista hypähti esiin melkein oma Vilkku.
Kirjoitan muutaman hyvän ajatelman tähän julki. Susiluoto melkein nöyrästi pyytää anteeksi kaikilta
filosofeilta ja tieteilijöiltä, kun hän asettaa tämän LABBIKSEN heidän rimansa yläpuolelle. Mukaan on päässyt
jopa Aristoteles, sillä sen hän myöntää- koira ei osaa matematiikkaa.
Napsukoira siis oli urhea, ovela ja ties mitä. Aivan kuin minun Ville. Hänessä yhtyi koiruus , konnuus ja varkaus??
Tuttua.
Pyykkö sanomisssaan keskittyy melkein samaan. Hän painottaa sanomaa, että joka koiralla on oma tarina. Oma maalma. Mutta aina se kytkeytyy ihmiseen. Onneksi vai valitettavasti.? Hän löytää tarinoissaan israelilaisten jälkeenjättämiä
koiria Hizbollahin pommituksissa.
Shetlannin koiran, joka hiljennettiin oluella. HYI
Ja siitä pikkuruisesta, joka odotti itsensä loppuun lenkkipolulla. Isäntä oli jo mennyt pois.
Saapa osansa myös kiinalainen härski taksinkuljettaja, joka puhui tuhmaa tekstiä.
Kansakunnan suuruus ja moraalinen edistyminen Mirjan mukaan voidaan mitata sillä, miten
ihminen kohtelee nelikinttuistaan. Ei vain tämä onkin näköjään lähtöisin Mahatma Gandhin taholta.
Filosofit ja muut tietäjät ovat kuulemma kautta aikain pohtineet eläinten paikkaa ihmisten luomassa
maailmassa.
Jeremy Bentham:
Kysymys ei ole siitä: ajattelevatko ne tai osaavatko puhua.
Vaan siitä, osaavatko ne kärsiä.
Ei nyt meni liian lähelle itseä.
Sen minä sain tuta tänä keväänä, kärsimystä oli. Mutta tassujen vipinää silti.
Iloa, valoa joka päivä.
Mirja kirjoittaa Lulusta ja sen ystävistä.
Minun tarinani kytkeytyy VILLEEN ja meidän maailmaamme ja ystäviimme.
Niitä on ja oli paaaaaljon, edelleenkin.
Ette kai pistä pahaksenne kaksi Maijaa ja Pirkko, joita tässä erikseen kiitän.
Olitte hädän hetkellä suuria auttajia.
Mirja lopettaa kirjan sanoihin: Uskollisista uskollisin ystävä.
Tassunjälkesi säilyy aina sydämissämme.
Minä yhdyn näihin sanoihin.
Lisään vielä: kevät ilman sinua- onkohan se kevät.
Ultiman linnun näkeminen ilman sinua herättää aina vain
muistoja, kuten joka asia.
Näen silmissäni, miten podengokorvasi nousevat melkein puolimetriä ja miten
suoritat sen koko keskustaajaman tunteman hyppysi.
Muistellen silmiä, suuria joskin viime aikoina hyvin surullisia.
Maailman vikkelimpiä tassuja, miten miljoonia askeleita ne ottivat.
R A K A S
Ehkä joskus jossain
merlintu
Vastaa