Miten itselläni onkaan hyvä olo,kun vähistä varoistani pistän joka kuukausi pienen almun.
Se ei ole paljon, mutta pisara ja monta pisaraa,,,, siitä se alkaa. Se suurinkin meri.
Me kaikki tarvitsemme vettä, ja vesi meitä.
Ja sekalaisten lahjojen sijaan voimme erilaisina vuotispäivinä antaa ns. toisenlaisia juttuja.
Tänäkin vuonna oli suvussamme suuri tapahtuma. Minun kohdallani eli muistamisen sijaan
pistin linkkini kautta pienen hippusen kauas Nepaliin Rumakutan kylään. Siellä on vettä mutta
ei siltaa.. Niin menin taas ohi varsinaisen asiani.
Tässä päivän lukuhetkeksi afrikkalainen runo:
Kadun paahteessa SINÄ jaksat soittaa peltirummullasi.
Pitkät päivät ponnistelet saadaksesi jotain sairaalle veljellesi.
Silmissäsi ja sisälläsi , siellä syvällä, on suru.
Olethan jo haudannut isäsi ja äitisi.
Elämä on tätä, sanot sinä.
Kuolema tulee senjälkeen, sanot sinä.
Sinä – vaikkakin olet vasta kolmentoista..
Haluaisit kulkea elämääsi menosuuntaan.
Ja muistaa kaiken rakkaimmistasi.
Surusi laulu määrittää rummun tahdin.
Ja katu on aurinkoisen paahtava.
Namibian katu…..
Tätä on olla Afrikan lapsi..
Me autamme— eikö vain.
merilintu
Vastaa