Eilen oli ihana päivä, liian ihana ollakseen edes totta. Eilen sydämeni tanssi voitontanssia, rakkauden nuoli iski nurkan takaa. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa – yhden ihmisen tähden. Missä järki on silloin, kun sitä eniten tarvitaan? Järki taisi juosta karkuun, jätti minut yksin tunteitteni kanssa. Minä, joka yritän aina olla järkevä..  Tätäkö rakkaus on? Yksi kosketus voi saada aikaan hullunmyllyä sydänalassa. On vaikea hengittää ja hymy pyrkii kasvoille taukoamatta – ärsyttävä virne. Katsoo kohteeseen tahtomattaan, mutta samalla välttelee.

Varsinkin, kun tämän henkilön kohtelu minua kohtaan on aivan samanlaista kuin muillekin. Mikä minua vaivaa? Minä surun lapsi, olin eilen onnellinen. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Tunne oli ihanaa, mutta väliaikaista, luulen niin.

Nimittäin tänä aamuna ei tunnu miltään.. tai tuntuu, mutta todella pahalta. Miten voin olla niin typerä? Menen uskomaan liikoja, toivomaan sellaista mitä ei koskaa ole ollut, eikä tule olemaan. Ikinä. Olen tänään taas sama surun lapsi, kuin aina ennen. Ei tämä suru katoa, kaipaus on edelleen. Vaikka tein päätöksen, että alan elää. Ja minä elin, yhden illan. Yhden illan olin onnellisisempi kuin koskaan. Mutta yön tullessa paha olo nosti päätään, taas.

Ehkä tämä paha olo aikanaan loppuu, mutta nyt ainakin tiedän, etten ole valmis liikaan onnellisuuteen. Pienissä määrissä kestän sitä, mutta täysi annos onnea saa minut voimaan entistä pahemmin. Miten minä ennen pystyin? Milloin minä edes olin täysin onnellinen? Olenko edes ollut? Kysymyksiä, joihin kukaan ei tiedä vastausta. Kuin minä.

Kiitos eilisestä. Ehkä tämä taas helpottuu.

– Jossutin