Jokainen meistä väsyy, minä tiedän sen. Jokaisella on huonoja päiviä, senkin minä tiedän. Mutta entä jos jokainen päivä vaihtuu yöksi ahdistuksen saattelemana? Jokaisen huonosti nukutun, puoliksi valvotun yön jälkeen toivoo vain tämän loppuvan. Toivoo, että kaikki kääntyisi vielä, että valo näkyisi pimeän tunnelin päässä.Kyyneleet ovat jo loppuneet, itku on poissa. Kaipaus on jäljellä, mutta mitä sitä oikein kaipaa?
Tietysti on olemassa elämän pieniä iloja: yksittäiseltä ihmiseltä hymy, halaus tai kehu. Pieniä, mutta tärkeitä asioita. Ja niitä on liian vähän meidän jokaisen elämässä. Koskaan ei ole kaikki asiat hyvin, aina on joku pielessä. Aina.
Siinä vaiheessa päivää, kun laskeudun bussin portaat alas ja huomaan tutun aseman, tiedän olevani lähellä kotia. Vedän syvään henkeä: pääsen kotiin! Seuraava etappi on kotiovella, avain kääntyy lukossa ja pienet koirankynnet raapivat ovea. Saan oven auki ja naurava koirannaama on minua vastassa. Lasken laukun maahan ja ripustan takin naulaan. Istun lattialle, nojaan tiiliseinään ja hengitän. Olen kotona.
Kerro mulle vain kaunis tapa lähtee
Niin lähden niin
(Katri Ylander – Rankkasateet)
Olen kerran melkein lähtenyt. Olisin ollut valmis kääntämään maailmalle selän. Itse asiassa olen ollut valmis melkein kaksi vuotta. Mutta en vain saa aikaiseksi lähteä, jokin jarruttaa minua. Samanaikaisesti en kuitenkaan löydä syytä jäädä. Jos minulla ei ole edes syytä lähteä tai jäädä, miten minulla on syy olla ollenkaan? Eihän minulla olekaan. Mutta onko kellään meistä mitään syytä olla täällä? On niillä, elämänhaluisilla. Niillä, jotka janoavat kokemuksia ja elämää.Minä en halua mitään, paitsi rakkautta.
Vie mut sinne missä ei, ei satu
en mä jaksa elää mutten halua kuolla
Vie mut sinne missä ei, ei satu
minä lupaan etten enää palaa koskaan
(Harhakuvitelma – Vie mut sinne missä ei satu)
Kai minulla jotain toivoa on, kun olen näin pitkälle päässyt. Jokainen päivä on silti liian raskas pienen ihmisen kestettäväksi. Silti minä kestän, koska on pakko. Mutta minä odotan, että joku hakee minut pois täältä ja antaa luvan lähteä. Olen antanut itselleni luvan lähteä ja olla jaksamatta. Ei minun tarvitse.
Varmaan kirjoittelen vielä pari kertaa ennen joulua, mutta sitten alkaa kyllä pienoinen tauko kirjoittamisessa! Jouluaattona tulee tietysti joulukirjoitus, niin kuin viime vuonnakin. :)
Se pari viikkoa, mitä jää jouluaaton ja vuodenvaihteen väliin, pidän ansaittua lomaa.
Kuukauden bloggari, Jossutin kiittää ja kuittaa !
Et sä saa lähteä >.<
Voi kuule…. enköhän mä olisi jo lähtenyt, jos olisin lähteäkseni. Vaikka, eihän sitä koskaan tiedä mihin elämä vie.
Mutta siis, en ole lähtemässä. Ainakaan tänään. Huomenna asiat voi olla toisin.
Jokainen hetki, jokainen päivä ja jokainen hengenveto joka otetaan on yhtä lahjaa.
Rakkauttakin on niin monen eri asteista.
Paavalia lainaten:
”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali.”
Vaikka rakkautta olisi, ei se välttämättä tee ihmistä edes onnelliseksi.
Mutta, toivottavasti jaksat vielä, kaikki aikanaan.
– Joni
ps. Tarjosin apua, koetin auttaa ja yritin.
Antakaa mun kaikki kestää.
Tehdäänpä nyt pari asiaa selväksi:
Ensinnäkin, en ole lähdössä mihinkään, kuten jo aikaisemmin sanoin, olisin jo lähtenyt, jos olisin lähteäkseni. Enköhän mä jaksa, jos oon tähänkin asti jaksanut.
Ja toiseksi: kirjoitan tätä blogia siksi koska mua AHDISTAA ja on pakko purkaa tätä johonkin. Kirjoittaminen nyt vain on se mun tapa. (Vaikka onhan tää nyt aika tyhmää avautua jossain netissä, mutta minkäs teet.)
Kolmanneksi: En osaa ottaa apua vastaan, vaikka sitä olis tarjolla. En voi sille mitään, enkä ala pyytelemään sitä anteeksi. Olen tottunut pärjäämään yksin. Näin se elämä vaan joskus menee.
Kiitos.