Oikeastaan millään ei ole mitään merkitystä. Ketä minä yritän huijata? – Itseäni. Minusta ei ole tähän enkä minä kestä.
Ja todentotta, ei minun tosiaankaan edes tarvitse. Kukaan ei minua tarvitse, enkä minä tarvitse itseäni. Tiedän, että jos sammutan valot – näen vain pimeää. Valo on keinotekoista.

Tietysti minä välitän muista ihmisistä, enkä haluaisi satuttaa ketään. Joskus on vain pakko ajatella itseään. Minä ajattelen itseäni enää sen verran, etten siedä yhtään tätä, mikä minä olen. En kestä katsoa peiliin, kuvottaa. Silti lähden kohta ostamaan uusia farkkuja. Ketä varten? itseäni? Mitä ihmettää!

Oikeastaan minä satutan itseäni henkisesti joka päivä. Kuuntelen lauluja, jotka repivät sydäntäni. Katselen kuvia. Mietin kaikkea mitä joskus oli. En pysty unohtamaan enkä päästämään irti kaikesta vanhasta. Muistot vainoavat minua ja kipu on syvää. Tunnen itseni ulkopuoliseksi. Ja kovin väsyneeksi, vaikka olisin nukkunut kymmenen tunnin yöunet. Ja tajusin myös sen, etten osaa itkeä enää. Haluaisin, mutta… niin. Ei minusta ole edes siihen. Mutta auttaisiko se edes? – Tuskin.

Minä haalistun. Häviän ja hupenen. Väsymys painaa silmiä. Miten minusta on tullut tällainen? Niin surullinen. Milloin tämä kaikki alkoi? Jos oikein muistelen, niin taisin olla silloin jotakin kymmenen tai yhdentoista paikkeilla. Siis kun tunsin ensi kertaa, etten kuulu tähän maailmaan. Voiko siitä olla niin kauan? Voi siitä. Sellaiset 6-7 vuotta. Vaikka, mahtuu sinne väliin hyviäkin vuosia. Mutta vuosi vuodelta kaikki pahenee. En edes uskalla kuvitella vuoden päähän, missä minä silloin olen? En tiedä. En sitten yhtään. Luultavasti istun tässä samassa paikassa, kirjoittamassa samoista asioista. Tai jotain muuta.