Ihmiset ovat hassuja, niin erilaisia. Miten kuvailisin itseäni?

Keskivertoa lyhyempi tapaus, vaaleat hiukset hieman yli olkapään. Siniharmaat silmät, joista kuultaa pelko ja epävarmuus. Oikeassa ranteessa ponnareita ja puuhelmiä. Neuletakkeja, huppareita. Melkein aina huivi kaulassa. (Ja hopeinen rippiristi!) Hieman liian isot farkut (en koskaan löydä sopivia). Ruskeat tennarin tapaiset kengät, liian isot nekin. Maastonvihreä Marimekon olkalaukku, jossa on pieni siili alareunassa. Laukku pursuilee mitä kummallisempaa tavaraa, kirjat ovat siistissä rivissä sen sisällä. Globe Hopen Hellurei-niminen penaali.  Vasemmanpuoleisessa pikkutaskussa silkkinen lompakko (jossa on aina kaakaokupillisen verran rahaa). Vetoketjullisessa taskussa bussikortti, punaisia päänsärkytabletteja, pussillinen salmiakkijenkkiä ja muuta sälää. Mp3soitin ladattuna täyteen musiikkia, surullisia kappaleita, elämää täynnä. Ulos lähtiessäni puen päälleni harmaan villakangastakin ja ison harmaan huivin. Käsiini vedän mustat lapaset.

Rakastan ihmisiä. Miten kaikki ovat niin erilaisia. Miten joku voikaan kantaa jotakin vaatetta niin hyvin? Kuinka paljon ihmiset miettivät tyyliään?

Voisin istua tuntikausia rautatieasemalla (tai lentokentällä) ja katsella ihmisiä. Imeä itseeni lähtemisen meininkiä ja matkakuumetta. Eri maiden ja kaupunkien tuoksua. Lähteviä junaan kiiruhtavia ihmisiä. Asemalle saapuvia, matkasta väsyneitä ihmisiä. Ihmisiä, jotka tapaavat pitkän ajan jälkeen. Halauksia ja iloisia huudahtuksia. Äitejä komentamassa jälkikasvuaan.

Tällaista tänään. Heippa! :)

– Jossutin

Minun vuoroni tulee vielä
vielä minut huomataan
tulee päivä jolloin joku näkee
minut sellaisena kuin minä nään

(Egotrippi – Nämä ajat eivät ole meitä varten, muokkasin hieman sanoja..)