Olen taas tässä.

Mitä minulle kuuluu?

Niin, sen jos tietäisin. Olisin taas hieman viisaampi. En osaa tulkita edes itseäni, miten kamala olenkaan. Minun pitäisi tuntea itseni. Miten voin tuntea muita, osata tulkita heidän käyttäytymistään? Entä sitten, kun minulla on pieni vauva, joka tuhisee pinnasängyssään… entä jos en osaa tulkita sitä. Mitä jos äidinvaistoa ei olekaan? Tai ylipäätään yhtään mitään. Olenko minä oikeastaan yhtään mitään? Ketä varten minä täällä olen?

Olisi niin ihanaa, jos joku sanoisi minulle mitä pitää tehdä. Miten ajatella. Miten olla. Miten voisin taas oppia luottamaan siihen, että kaikki järjestyy? Miten oppisin uskomaan? Voiko tätä elämää oppia? Missä ovat kirjat, joista saa vastaukset. Pitääkö kaikki aina oppia virheistä? Kuka sellaista kestää? Vai olenko minä erilainen siinäkin suhteessa? En kestä paineita.

Olen todella hukassa juuri nyt. En tiedä yhtään minne menisin tai mitä tekisin. Sisimmässäni myrskyää. Ahdistuksen aallot lyövät sydämeeni kuin meren aallot rantakiviin. Tiedättekö, silloin kun on oikein kova myrsky. Tuuli riepottaa puita ja meri hallitsee kaikkea. Jokainen pakenee sen voiman tieltä. Sade piiskaa ikkunaa ja tuntuu kuin katto lähtisi lentoon. Sellaiselta minusta tuntuu. Epätoivoiselta.

Jonakin päivänä sitä lakkaa odottamasta, että kaikki muuttuisi. Minä tiedän, ettei mikään muutu. Vai onko kaikki kiinni minusta? Jos minussa onkin vika? Pitääkö _minun_ muuttua, jotta kaikki muu muuttuisi? En tiedä, en yhtään.

Olen tainut kadottaa uskoni. En tunne Jumalaa enää lähelläni. Hän hylkäsi minut. Tai sitten se olin minä, joka hylkäsi Hänet.

Millainen on se taivas,
jota ei löydetty koskaan?
Olen kuullut paljon siitä,
Osan jopa omasta suustani

(Apulanta – Koneeseen kadonnut)