Mistä ihmeestä kirjoittaisin? Elämästä noiden muiden, jotka eivät halua elää kanssani. He eivät tue minua näissä maailman pyörteissä. Vaikka, olen onnellinen ystävistäni. Kavereistani. Siitä, että minulla on heidät.

 Silti tunnen itseni yksinäiseksi. Jotakin puuttuu. Maailma tuntuu liian suurelta, niin uuvuttavalta. Päivästä toiseen. Miksen saa tähän elämään mitään mieltä? Mistä tätä surua oikein tulee? Olenko ihminen, jos en tunne enää mitään. Mikään ei tunnu miltään. En jaksa kuunnella muiden ongelmia, onhan minulla tarpeeksi omiakin. Kukaan ei kuuntele minua, miksi kuuntelisin muita.

 Ei jaksa leikkiä kiinnostunutta
Kanssasi keskustella
Sinusta ja sun ongelmista
Kun multa kerran löytyy aivan tarpeeksi omia

 (Egotrippi – Täytyy mennä)

 Kai sitä vain jotenkin turtuu, lakkaa tuntemasta kipua. Lakkaa olemasta yhtään mitään. Antaa vain itsensä olla, antaa luvan luovuttaa. Jos aamut ovat vaikeita ja illat liian pimeitä – niin sitten se vain on niin. Turha itkeä sellaista, mitä ei ole valmis muuttamaan. Tai ei jaksa muuttaa. Mikä minulla oikein on?

 Pitäisi jaksaa opiskella. Ensiviikolla on koeviikko. Täytyy ottaa itseään niskasta kiinni, tunkea läppäri kaappiin ja OPISKELLA. Pakko, aivan pakko. Mutta sitä ennen pitäisi hoitaa pari muuta juttua. Täytyy kehittää jonkinlainen lukusuunnitelma, ei tästä muuten tule yhtään mitään. Pää vain yksinkertaisesti hajoaa.

 Ahdistaa vain taas vaihteeksi. Kaikki on liikaa. Tahtoisin vain nukkua, käpertyä kerälle sängynnurkkaan ja jäädä sinne. Antaa itselleni aikaa. Aikaa toipua kaikesta, sillä mikään ei ole vielä mennyt ohi. Kaikki on kesken, en ole vielä toipunut.

 Olen kulkenut yöstä aamuja vastaan

ottanut etumatkaa toisiin yksinäisiin

Minun täytyy ehtiä ennen muita

tehdä kaikki mistä haaveilen

Sitten olen valmis lähtemään

Kynttilän liekkinä lepatan

heikkona elämään

Aamusta toiseen vapisen

värähdän, jos joku koskettaa

 Horjuvin askelin uuteen,

ehkä tämän päivän vielä jaksan

(c) Jossutin

– JoSSuTiN kuittaa