Dolor

Ikävä. Ahdistaa olla sisällä mättämässä ruokaa, josta ahdistuu.Kuitenkin ahdan, kaikki tuijottaa.Aurinko paistaa ulkona,mutta sisälleni ei tuo lämpö ylety.

Myrkky, se odottaa.Uusi, samanlainen. Tahdon, en tahdo.

Tasapainoa ei näin löydy. Horjuvuus saavuttaa, joku on tehnyt minusta rikkinäisen.

Fyysinen kipu ei lähde näin.kuiskaan.

-lasienkeli

On kevät. Myöskin täällä taas. Valo pistää silmät sirrilleen ja ei voi enää vaeltaa pimeydessä.Se pistää miettimään, pakottaa sinut taas rooliisi.Rooli on kuin turvapaikka, hetkellinen hyvä olo.

Kuitenkin suurempaa mielihyvää tuottaa, kun ei tarvitse olla tuossa roolissaan.Saa olla sellainen kuin on, vikoineen kaikkineen.Sitä minulla on ikävä.Minulla on ikävä elämää ja sen valoisuutta. Sinä tuot sen kolkkoon huoneeseeni.

Huone täyttyy usein monella päällekkäisellä kivulla ja epätoivolla.Ristiriidalla erilaisia kiputiloja kohtaan.Taistellessa fyysisen kivun alle hukkumista vastaan.

Nyt kuitenkin on hyvä mieli,eikä se saa häipyä.Miten onnellisuus onkin niin pienestä kiinni?Joskus se vaan on,joskus ei. Mielestäni ihmisen pitäisi mennä eteenpäin keinoja kaihtamatta. Jotkut keinot eivät aina ole niitä parhaimpia, mutta niiden avulla selviää pahimman uhatessa.Ei pidä tuomita tai olla tuomittavana,vaan suhteuttaa tekoja erilaisiin ihmisiin.

Kivusta on tehtävä voimavara.Elämästä taas elettävä.

-lasienkeli

Minun olisi pitänyt nyt pysyä hiljaa ja antaa Shintin kirjoittaa seuraava merkintä. Mutta ei, mä olen itsekeskeinen taas ja kirjoitan nyt totuuksia, en haaveitani vaan realistista elämää.

Kummallakin minun ystävistäni oli viime viikko hiihtolomaa: Toinen lensi ulkomaille ja sai näinollen vapaata minusta, yhteisistä ongelmistamme. Toinen ystävä( olen pahoillani Shintti) joutui sitten lopulta olemaan lääkärini.

Olin jo nostanut itseni kuopasta: laatinut anoreksian hävittämissuunnitelman, valmistautunut olemaan hiljaa kodikkaassa ympäristössä, nukkunut paremmin  ja tehnyt kaiken maailman jutut siihen, että en tuntisi joka toinen sekunti lonkassani pistävää kipua.

Mitä sitten kävikään: Laadin taas itselleni listoja, kirjoittelin päiväkirjaan ja mietin, ” Mä en olekaan enää masentunut”.Mutta paha olo hiipi salakavalasti takaisin ja tunsin taas olevani liian yksin.. Niinpä päivänä, jota ehdin jo toivoa, minut muserrettiin taas.Olin hämmentynyt ja loukkaantunut. Raivoissani ja kipeä.

Vajosin jälleen pariksi päiväksi pimeyteen  ja heitin ilmoille toiveen ” Olen pieni, mutta enkö voisi olla pienempi ja näkymättömämpi?En olisi tiellä,en ongelma.” Ja samalla tai hetkeä aikaisemmin yritin huijata itseäni ja teitä, lukijat. “Jee, pystyn muuttumaan”

Mitä minä oikein teen?Kenelle minä yritän todistella jaksamistani?

“Hengitän,

olen siis olemassa.”

“Ajattelen,

siis elän”

Jos jäseneni olisivat paikallaan, olisinko minäkin paikallani enkä antaisi mieleni viedä minua pois pimeyteen?

-lasienkeli

Ystävä. Kuka hän on?

Sinä sanot olevasi ystäväni ja tukevasi minua, mutta sehän ei onnistu ellet saa avattua lukittua ovea, sydämeeni. Sinun suunnitelmasi on saada minut puhumaan.Minä annan sinun tehdä minulle mitä vain ikinä haluat, jos vain se auttaa sinua päämääräsi saavuttamisessa. Minä koitan avautua ja olla kuten vahvat ihmiset on. Se on minulle vaikeaa, sillä minä tahdon suojella sinua. Ei sinun tarvitse tietää kaikkea. Vain sen verran, että ilman sinua ei olisi mitään.En yksinkertaisesti aina jaksa puhua.

Minä vihaan sitä kun sinä sanot, että minä tarvitsen apua. Sinun täytyy uskoa, etten tule koskaan sanomaan sitä ääneen. Vihaan avuttomuutta, vihaan heikkouttani yli kaiken. Eikä sinun tarvitse auttaa minua kun kukaan muukaan ei halua.

Avuttomuuden lisäksi vihaan tätä fyysistä kipua,joka vie minut nykyisin useasti jonnekin kauas täältä… Johon kukaan ei keksi apua ja minä olen väsynyt sitä pyytämään

Joskus käy kylläkin niin, että viha muuttuu rakkaudeksi. Ne ovat niin kaksi ääripäätä. Minä rakastan minun ystäviäni, heidän suunnitelmiaan. Haluan tuntea kuuluvani heidän elämäänsä.

Rakastan myös taistelua itseäni vastaan. Rakastan sitä tunnetta, kun tuntee voittaneensa itsensä. Niitä harvoja kertoja, jolloin voi sanoa rakkaille ystävilleen totuudenmukaisesti: “Minä pärjään, älä minusta huoli”

Tuosta huolimatta, minä rakastan teitä, ystäviäni.Minä luotan teihin.

- lasienkeli

Olen ollut väsynyt ja todella kipeä viime viikot. Olen ajatellut tänne kirjoittamista paljon en vain ole saanut sitä aikaiseksi, olen vain aina lykännyt kirjoittamista sanoen itselleni, että “Kirjoitan huomenna, ihan varmasti huomenna, kun on aikaa..”

Itselläni on menossa sellainen aika, että tavalliset lukion tunnit ovat historiaa, vaikka onhan minulla yksi kurssi aikuislukiolla vielä menossa. On ihan piristävää tietää, että pian pääsee opiskelemaan ja tekemään sitä, mitä itse pitää tärkeänä.Se on minun tulevaisuuteni, eikä huominen, joka on vielä samanlainen kuin tämä päivä.

Pidän historiasta. Vanhoista pölyttyneistä kirjoista ja niiden sisällöstä, suurmiehineen.En osaa ajatella nykyaikaa sellaiseksi, jota joskus opettaisin. Mitä me kirjoittaisimme historian kirjoihin tästä minuutista, tästä päivästä.Miltä näyttää tämä aika huomenna? Varmasti yksi monen sivun juttu on Afkanistanin sota ja erilaiset maanjäristykset. Pitäisi olla hyvillään, ettei omaa maata uhkaa sota.

Kertoisinko, miten joskus on ollut maailmansotia? Vahvoja ja kylmiä hallitsijoita, kuten Hittler,Mussoliini tai Lenin. Tai, että kauan sitten, meilläkin käytiin sotia,voitettiin veli Venäjä?

Mitä te tahtoisitte kuulla huomenna, hauraalta enkeliltä? Vai haluaisitteko tekin, että sen helinä sammuu eikä koskaan kuulu uudestaan. Ei huomenna ainoastaan tänään.

Sanon itselleni, “Huomenna teen tehtäväni, huomenna jaksan” Miten voin jaksaa huomenna, kun se tuntuu niin kuolettavan vaikealta jo tänään?

Huomenna kaikki on paremmin sanotaan. Entäs, jos ei ole. Tulevaisuus, nykyisyyteni on vain pelkkää huomisen etsimistä. Milloin on huominen?

Minun täytyy myöntää, ettei sopivaa aikaa tule koskaan, tai se on silloin jo liian myöhäistä. Sen minkä, on aikonut jättää huomiseksi, on parempi tehdä tänään.

Koska, kuten minäkin taas huomenna olet surullinen, siitä ettei päiväsi ollut tänäänkään erilainen kuin eilen. Se ei ollut yhtään helpompi, kivuttomampi tai virkeämpi.Tuo ajatus sattuu, vielä enemmän kuin tämä hetki. Jos ei saa apua tänään, sitä tuskin saa huomennakaan. Tätä en ole vielä oppinut, olen vain pieni ja sekava.

Näihin lauseisiin, olisi ollut parasta lopettaa toivominen, mutta täytyy sanoa, että minä olen muuttunut taas, en ole sellainen kuin ennen menossa olevia lääkekokeilujani.Joku sanoi, että pienet myrkyt ovat tehneet alkuvuodestani punaisella ja mustalla värjätyn.Ne ovat tehneet, sinusta masentuneemman.Se on varmasti totta, lukihan noin pakkauksessakin, että niin saattaa käydä. Tietysti minulle kävi näin.Nyt ajattelen vain, että jos jaksan huomiseen,jaksan myös iloita tulevaisuudesta.

Siitä ajasta, jonka minä olen rakentanut pienistä palasista itselleni ja toivonut salaa, että se toteutuu. Toivon, että olisin kivuttomampi, pääsisin omaan kotiin ja laukustani pilkistäisi opiskelijakortti.

Shh..Huominen on tulevaisuutta varten.Tulevaisuus, jota odotan ei ole huomenna, viikon tai kahden päästä, mutta toivottavasti se on ensi syksynä. Silloin voin sanoa ” Huomenna olen iloinen”.

- lasienkeli